Augustanan Soteriologian Ja Ekklesiologian Yhteyksiä Sekä Joitain Kirkko-Opillisia Pohdintoja

Augustanan soteriologian
ja ekklesiologian yhteyksiä
sekä joitain kirkko-opillisia pohdintoja
TK Juha Leinonen, juha.leinonen@helsinki.fi

11. helmikuuta 2010
I
Tässä lyhyessä tarkastelussa tarkastelen Confessio Augustanan (CA) eli suoma-
laisittain Augsburgin tunnustuksen ekklesiologian yhteyttä soteriologiaan ja siinä
tapahtuvaa ongelmallista terminologista määrittelyä. Luterilainen kirkko on tun-
nustuskirkko, jonka ekklesiologinen itsemäärittely perustuu tiettyihin, reformaa-
tioaikana kirjoitettuihin kirjoituksiin, jotka kerättiin yhtenäiseksi kokonaisuudeksi
ns. Yksimielisyyden kirjaan. Kaikki luterilaiset kirkot eivät kuitenkaan tuohon ko-
konaisuuteen tunnustaudu, vaan yleisin ja perustavin asema on juuri Augustanalla
sekä Lutherin katekismuksilla.
Ekklesiologian sitominen tunnustukseen eli julkilausuttuun oppiin on yksi rat-
kaisu monien joukossa. Anglikaanit eli episkopaalit ovat puolestaan sitoneet ekkle-
sialiteetin erityisesti piispan (lat. episcopus) virkaan. Katolisen (t.s. Rooman) kir-
kon ratkaisut eivät ole läheskään niin selviä; yhtäältä korostetaan paavin asemaa,
mutta toisaalta koko traditio, mukaanlukien oppi, sakramentit ja kirkon virkahie-
rarkia ovat kirkon ekklesialiteetin määrittäjiä. Jos tehdään yleisiä määritelmiä,
voisi sanoa luterilaisten perustavan kirkon kirkkouden l. ekklesialiteetin julki-
lausuttuun oppiin, episkopaalien piispanvirkaan ja roomalaiskatolisen traditioon,
jonka erilaisia määrittäjiä ovat puolestaan niin julkilausuttu tunnustus ja virkahie-
rarkia kuin kirkon sakramentaalinen elämäkin.
Tunnustuskirkkona luterilainen kirkko kaatuu tai seisoo julkilausutun opin eli
tunnustuksen mukana. Luterilainen tunnustus asettaa ensisijaiseksi julkilausutun
opin kvalifikaattoriksi pyhät kirjoitukset. Mikäli voidaan osoittaa, että pyhien kir-
joitusten opettama oppi ei vastaa luterilaisen kirkon tunnustusta, on luterilaisen
itseymmärryksen mukaan myös luterilaisen kirkon ekklesialiteetissa jotain vikaa.
1
II
Koska tarkoituksena on tarkastella Augustanan soteriologian ynnä ekklesiologian
yhteyttä, on ensin katsottava soteriologiaa. Kontekstissa kysymys tiivistyy kysy-
mykseksi vanhurskauttamisesta, de iustificatione. Tästä tunnustuksessa sanotaan:
Samaten seurakuntamme opettavat, että ihmiset eivät voi tulla van-

hurskautetuiksi Jumalan edessä omin voimin, ansioin tai teoin, vaan
että heille annetaan vanhurskaus lahjaksi Kristuksen tähden uskon
kautta, kun he uskovat, että heidät otetaan armoon ja että synnit an-
netaan anteeksi Kristuksen tähden, joka kuolemallaan on antanut hy-
vityksen synneistämme. Tämän uskon Jumala lukee edessään kelpaa-
vaksi vanhurskaudeksi (Room. 3 ja 4). (CA IV)
Jumalan edessä tullaan siis vanhurskaaksi ainoastaan lahjana Kristuksen tähden

(propter Christum) uskon kautta (per fidem). Tämän uskon saamiseksi puolestaan
on asetettu ”evankeliumin opettamisen ja sakramenttien jakamisen virka” (institu-
tum est ministerium docendi Evangelii et porrigendi Sacramenta). (CA V) Virka
opettaa evankeliumia ja jakaa sakramentteja. Evankeliumin ja sakramenttien kaut-
ta (per verbum et sacramenta) ”lahjoitetaan Pyhä Henki” (donatur Spiritus Sanc-
tus), joka puolestaan ”vaikuttaa uskon missä ja milloin Jumala hyväksi näkee”
(qui fidem efficit, ubi et quando visum est Deo). (CA V) CA VI yhdistää syn-
tien anteeksiantamuksen, vanhurskautuksen ja pelastuksen. Todettuaan, että kaksi
ensin mainittua otetaan vastaan uskolla, tunnustus viittaa Ambrosiuksen tekstiin,
jossa kirjoitetaan, että ”se, joka uskoo Kristukseen, pelastuu - - yksin uskosta”
(qui credit in Christum, salvus sit sine opere, sola fide gratis accipiens remis-
sionem peccatorum). Soteriologinen näkemys typistyy vanhurskauttamiseen, joka
nähdään lähes synonyymisena syntien anteeksiantamuksen kanssa.
Sanottuaan kaiken tämän tunnustus siirtyy käsittelemään oppia kirkosta:
Kirkko on pyhien yhteisö, jossa evankeliumi puhtaasti julistetaan

ja sakramentit oikein toimitetaan. (Est autem Ecclesia congregatio
Sanctorum, in qua Evangelium recte docetur, et recte administrantur
Sacramenta.) (CA VII)
Kirkon todelliseen ykseyteen riittää yksimielisyys evankeliumin
opista ja sakramenttien toimittamisesta. (Et ad veram unitatem Eccle-
siæ satis est consentire de doctrina Evangelii et administratione Sac-
ramentorum.) (CA VII)
Vaikka kirkko varsinaisessa mielessä on pyhien ja tosiuskovien
yhteisö, on kuitenkin jumalattomienkin toimittamien sakramenttien
käyttäminen sallittua, koska tässä elämässä myös teeskentelijöitä ja
jumalattomia on sekoittunut tosiuskovien ja pyhien joukkoon. (Quanquam
2
Ecclesia proprie sit congregatio Sanctorum et vere credentium: ta-
men, cum in hac vita multi hypocritæ et mali admixti sint, licet uti
Sacramentis, quæ per malos administrantur) (CA VIII)
Sakramenteilla ja sanalla on Kristuksen asetuksen ja käskyn tähden
tehonsa, vaikka niitä jakaisivat jumalattomatkin. (Et Sacramenta et
verbum propter ordinationem et mandatum Christi sunt efficacia, etiam-
si per malos exhibeantur.) (CA VIII)
Käyn järjestyksessä läpi neljä lainausta ja nostan niistä tarkasteluni kannalta

olennaisia kohtia. Aluksi huomataan, että kirkko on pyhien yhteisö. Kuitenkaan
mikä tahansa congregatio sanctorum ei ole ecclesia, vaan ecclesia on vain sellai-
nen congregatio sanctorum, jossa ”evankeliumi puhtaasti julistetaan ja sakramen-
tit oikein toimitetaan”. Tässä mielessä voidaan siis sanoa, että evankeliumi ja sa-
kramentit tekevät kirkon. Pelkkä evankeliumi t.s. sanoma, sen kuuleminen ja vas-
taanottaminen ei riitä yhteisön ekklesialisuuden takeeksi; vastaavasti myöskään
sakramentit eivät riitä, ellei yhteisössä ole myös evankeliumia.
Perinteiset kirkon attribuutit ovat ne, jotka on lueteltu Nikean uskontunnus-
tuksia. Nämä ovat kirkon olennaisia attribuutteja, jotka kuuluvat sen olemukseen:
kirkko on yksi, pyhä, katolinen ja apostolinen. Augustana ei lainkaan unohda
näitä, mutta ei pidä näitä sellaisina piirteinä, jotka määräävät, onko jokin yhteisö
kirkko vai ei. Pyhyys-attribuutti liittyy siihen, että kirkko on congregatio sancto-
rum. Pyhien yhteisö puolestaan tarkoittaa juuri uskovien t.s. vanhurskautettujen
yhteisöä. Nämä pyhät myös toimivat eettisesti oikein ja tekevät hyviä tekoja, jos-
kin he ovat pyhiä, koska uskovat. Tässä näemme ensimmäisen linkin ekklesiolo-
gian ja soteriologian välillä.
Augustanan ja Nikean uskontunnustuksen kirkon attribuuttien välillä on nähtävissä
yhteys myös kohdassa, jossa kirkon konstitutiiviset tuntomerkit eli evankeliumin
opettaminen ja sakramenttien jakaminen esitetään kirkon ykseydelle riittävinä ele-
mentteinä. Kirkko on siis reformaattoreidenkin mielestä yksi, koska tässä pyhien
yhteisössä – tai ennemmin lukuisten paikallisten pyhien yhteisöjen välillä – on
yksimielisyys evankeliumin opista ja sakramenttien administraatiosta. Tunnustus
siis puhuu pyhyydestä ja ykseydestä, mutta ei juurikaan anna painoa katolisuudel-
le kirkon attribuuttina tai apostolisuudelle. Katolisuus mainitaan artiklassa XXII,
kun todetaan, että tunnustuksessa esitetyssä opissa ei ole eroavaisuuksia pyhien
kirjoitusten, katolisen kirkon saatika Rooman kirkon kanssa (nihil inesse, quod
discrepet a Scripturis, vel ab Ecclesia Catholica, vel ab Ecclesia Romana quate-
nus ex scriptoribus nota est).
Sakramentit ja sana ovat itsessään vaikuttavia (Sacramenta et verbum - - sunt
efficacia). Mikäli niitä sattuu jakamaan epäuskoinen t. epäpyhä pappi tai vastaa-
nottamaan epäpyhä maallikko, niiden teho ei tästä vähene tai katoa, vaan niillä
on voimansa Kristuksen ”asetuksen ja säädöksen” perusteella (propter ordina-
3
tionem et mandatum Christi). Kristus on itse ordinoinut ne uuteen järjestykseen
käskyllään; tämän käskyn ja uuteen järjestykseen siirtämisen perusteella sana ja
sakramentti ovat toimivia.1
Sanaa ja sakramentteja eivät tee toimiviksi vastaanottajan usko, vaan niillä on
vastaanottajan uskosta riippumatta vaikutus. Viran asema on toisenlainen. Virasta
todetaan eksplisiittisesti, että juuri se on asetettu evankeliumin opetukseen ja sa-
kramenttien jakamiseen. Kiusaus on suuri päätellä, että ilman virkaa ei voi olla
pelastavaa evankeliumin opetusta eikä myöskään pelastavaa sakramenttien jaka-
mista. Tunnustuksen tekstin pohjalta voitaisiin näin kyllä ajatella, mutta sitä ei
eksplikoida tekstissä. Näin ymmärrettynä virasta tulee yksi kirkon olennaisista
tuntomerkeistä. Virka, (sen julistama) evankeliumi ja (viran jakamat) sakramen-
tit, (niiden aikaansaama) usko ja (sen aikaansaamat) hyvät teot asettuvat kirkon
tuntomerkeiksi.
Kirkko on varsinaisesti (proprie pyhien yhteisö ja todella uskovien yhteisö.
Tämä esittelee distinktion, joka ei kuitenkaan ole tarkasti esiteltynä näillä ter-
meillä tekstissä. Ecclesia proprie dicta eli ”kirkko varsinaisessa mielessä” on se
yhteisö, jota määrittää (viran hoitamien sanan ja sakramenttien aikaansaama) us-
ko. On yksinkertaisesti väärin väittää, että Augustanan ekklesiologia redusoituisi
soteriologiaan, mutta tässä on nähtävissä yhteys. Usko on sekä soteriologisesti
että ekklesiologisesti tärkeä määrittäjä! Vielä primäärimpää ovat kuitenkin sana ja
sakramentit, joita virka hoitaa. Ecclesia large dicta eli kirkko laajassa merkityk-
sessä onkin puolestaan sitten se yhteisö, joka kokoontuu näiden viran hoitamien
sakramenttien ympärille, sisältäen sekä uskovat että epäuskoiset.
III
Perinteinen keskiaikainen lauselma, sacramenta faciunt ecclesiam eli sakramentit
tekevät kirkon, on siis Augustanan ekklesiologian takana – lasken sanan sakra-
mentteihin sen sakramentaalisen luonteen vuoksi. Varsinainen kirkko ovat siis ne,
jotka sakramenttien vaikutuksesta uskovat; väljästi määritelty kirkko ovat puoles-
taan ne, jotka ovat näihin sakramenttien vaikutuksesta uskovien joukkoon sekoit-
tuneet. Tässä tapahtuu huomattava hyppäys näkyvästä salattuun: virka ja sakra-
mentit ovat kummatkin näkyviä, mutta usko on ihmisessä vallitseva salattu todel-
lisuus.
Myöhemmin nimittäin kolmastoista artikla (CA XIII) toteaa, että juuri sakra-
1
Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että sana ja sakramentit kuulemisen perusteella tai toimit-
tamisen perusteella vanhurskauttaisivat. CA XIII tuomitsee harhana ajatuksen, että sakramentit
”tehtynä tekona vanhurskauttaisivat” (ex opere operato justificent). Tämä ei kuitenkaan poista sa-
nalta ja sakramenteilta niissä olevaa efficaciaa; tarvitaan tuon sanassa ja sakramenteissa olevan
voiman vaikuttama usko, ennen kuin tuo usko saa aikaan vanhurskauttamisen.
4
mentit ovat notæ professionis inter homines, merkkejä, joiden perusteella voidaan
ihmisten kesken tunnustautua uskoviksi. Tämän lisäksi sakramenteilla on tieten-
kin primäärimpi, uskoa herättävä ja vahvistava funktio. Sakramenttien käyttämisessä
oletetaan, että käyttäjä uskoo sakramentin välityksellä tarjottavaan lupaukseen.
Tämän vuoksi jäänkin ihmettelemään, miksi ihmeessä on täytynyt ottaa käyttöön
käsite ecclesia proprie (dicta)? Sen ainoa funktio näyttää olevan rajata ulkoises-
ti näkyvän kirkon (eli ecclesia large dictan) sisällä pelastuvien joukko. Se yrittää
katsoa ihmisen sisimpään ja päättää, kuuluko hän kirkkoon vai ei. Taustalla on
oletus siitä, että kirkko on olennaisesti juuri pelastuneiden joukko, että kirkkoon
kuuluminen on absoluuttinen indikaattori pelastumisesta. Taustalla kummittelee
Cyprianuksen sanat quia salus extra ecclesiam non est 2 ja siitä johdettu extra
ecclesiam nulla salus, kirkon ulkopuolella ei ole pelastusta.
Näkemys siitä, että kirkkoon kuuluminen olisi absoluuttinen indikaattori pe-
lastuksesta on kuitenkin selkeästi väärä. Ekklesiologia kehittyi vasta reformaa-
tion aikana, mutta ei ekklesiologia ollut mitenkään vaiettu aihe varhaisessakaan
kirkossa. Lähestymistapa oli selkeän sakramentaalinen, mukaanlukien virka. Var-
haisten kirkolliskokousten päätöksissä on nähtävissä kahdenlaista erilaista kom-
muuniota: osallisuus rukouksista ja osallisuus pyhään uhriin eli ehtoolliseen. Ka-
tekumeenit eivät osallistuneet kumpaankaan ja heidänkin keskuudessaan oli kol-
me eri tasoa: kuulijat, polvistujat ja pian kasteelle tulevat. Kuulijat kuuntelivat
vain pyhät kirjoitukset ja saarnan, polvistujat puolestaan kuuntelivat polvistunei-
na rukouksen katekumeenien puolesta ja poistuivat sitten.
Katekumeeni ei osallistunut uskovien yhteiseen esirukoukseen, Herran rukouk-
seen eikä ylipäänsä nk. katekumeenien messua seuraavaan uskovien messuun, jo-
hon sisältyi erityisesti pyhä uhri. Kasteen kautta liityttiin kirkkoon ja saatiin oi-
keus osallistua pyhästä uhrista ja rukouksista. Lankeemukset ja kirkon sääntöjä
vastaan toimimiset kuitenkin vaikuttivat siihen, saivatko he osallistua ehtoollisel-
le. Mikäli joku teki syntiä oikein pahasti, hänet saatettiin erottaa kirkosta. Toi-
seksi vakavin rangaistus oli joutua kuulijoiden joukkoon, josta vähitellen edettiin
– yleensä vuosien aikana – polvistujien joukkoon. Kun katumusta oli suoritettu
tarpeeksi, heidät otettiin ensimmäiseen kommuunioon eli osallisuuteen uskovien
rukouksesta, johon kastamattomia ei koskaan päästetty. Katumus päättyi, kun he
tulivat taas osalliseksi toisesta kommuuniosta eli ehtoolliskommuuniosta.
Varhaisen kirkon pitkät, jopa kolmekin vuotta kestävät katekumenaattiajat ja
lukuisia vuosia kestäneet katumusajat aiheuttivat välttämättä seurauksia. Jotkut
katekumenaatit kuolivat luonnollisista syistä tai tapaturmaisesti ennen kuin heidät
ehdittiin kastaa. Kirkko ei kuitenkaan pitänyt kastetta – ja siten kirkkoon kuulu-
mista – koskaan absoluuttisena indikaattorina pelastuksesta, vaan opetti ja opet-
taa edelleen, että (uskovat) katekumeenit pelastuvat ilman kastetta, vaikka kaste
2
Cyprianus, Ad Jubajanum de haereticis baptizandis lxxii.
5
perusoloissa onkin välttämätön pelastukselle (näin esim. CA IX). Tämä opetus
tarkentui lauseeseen, ”sakramenttien puute ei kadota, vaan sakramenttien halvek-
sunta”.3
Augustana sitoo uskon sanaan ja sakramentteihin. Miten siis tulee suhtautua
henkilöihin, jotka eivät ole osallisia kasteen sakramenteista eivätkä muistakaan
sakramenteista? He eivät ole väljästi määritellyn kirkon sisällä, joten he eivät voi
myöskään olla tiukasti määritellyn kirkon sisällä. Spiritualistinen kirkko-oppi pyr-
kii tekemään pelkästään uskosta kirkon jäsenyyden ehdon ja laajentaa kirkon viran
hoitamien sakramenttien ulkopuolelle. Tämä ei kuitenkaan ole autenttinen Augus-
tanan tulkinta! Ecclesia proprie dicta on terminologinen lapsus, jonka taustalla
on yritys tehdä kirkosta pelastuksen absoluuttinen ehto.
Kirkon jäsenyys ei kuitenkaan ole pelastuksen absoluuttinen ehto, mutta usko
on. Uskon juuri, josta pelastus versoaa; ilman uskoa ei voi olla pelastusta. (On
myöskin väärin samaistaa vanhurskauttaminen ja pelastus; ne eivät ole sama asia.
En kuitenkaan nyt siirry sen tarkastelemiseen.) Tämän vuoksi kirkon ulkopuolella
voi olla pelastuvia ihmisiä, koska he ovat evankeliumin ”kuuloetäisyydellä”.
IV
Augustanassa siis näyttää siltä, että ekklesiologia on soteriologisesti värittynyttä.
Juuri vanhurskautetut ovat kirkon varsinaisia jäseniä. Nähdäkseni tarkoitus ei ole
kuitenkaan tarkastella ihmisen sydämen tilaa – tämä on spiritualistisen kirkkokäsityksen
harhainen tulkinta tekstistä – vaan yksinkertaisesti todeta uskon olevan pelas-
tuksen primääri aikaansaaja. Tunnustus ei anna lupaa tarkastella kenenkään us-
konelämää ja väittää häntä kirkkoon kuulumattomaksi; sen sijaan sakramentit
ovat ihmisten kesken tunnustautumisen merkkejä. Kirkko on kokonaisuudessaan
näkyvä: sillä on näkyvä virka, sillä on kuuluva evankeliumi, sillä on näkyvät sa-
kramentit, ja sillä on jäsenet, jotka tunnustautuvat uskoviksi ja kirkon jäseniksi
tulemalla osallisiksi sakramenteista. Sanan ja sakramenttien riippumattoman vai-
kutuksen kautta ihmiset tulevat uskoviksi eli kykeneviksi vastaanottamaan sanan
ja sakramenttien kautta annettavat lahjat. Ekklesiologia ei lopulta kuitenkaan re-
dusoidu soteriologiaan.
Mielipiteeni on, että käsitedistinktio ecclesia proprie dicta—ecclesia large
dicta on turha. Sillä ei ole mitään muuta funktiota kuin erotella kirkon sisällä
pelastuva osajoukko, jolla ei ole mitään rakentavaa merkitystä. Ennemminkin se
antaa aseita harhaoppisille spiritualisteille rakentaa näkymättömän kirkon oppia,
3
Marttyyrinä kuolleet katekumeenit eivät ole koskaan olleet kirkolle ongelma, vaan kirkko on
heitä heidän verikasteensa vuoksi pitänyt kastettuina ja julistanut heidät marttyyriutensa vuok-
si automaattisesti pyhiksi. Normaali kanonisaatioprosessi on historiallisesti vaatinut kaksi kuole-
manjälkeistä, kanonisoitavan pyhän esirukousten kautta tapahtunutta ihmettä.
6
jossa kirkon jäsenyyden ainut ehto on hämärä ”usko”, joka irtautuu sanasta ja
sakramenteista ja erityisesti niitä jakavasta virasta. Augustanan ekklesiologia ei
erkaannu virasta eikä sakramenteista, vaan pitää niitä ekklesialiteetin konstitu-
tiivisina piirteinä. (Kuten jo aikaisemmin sanoin, on kiusaus yhdistää virka ja sa-
na/sakramentit tiukasti, vaikkei Tunnustus sitä itse eksplisiittisesti teekään. Tällainen
näkemys lähestyy mielestäni keskiaikaista ja perinteisesti roomalaiskatolista näkemystä.)
Kirkon jäsenyys ei ole absoluuttinen pelastuksen ehto. Kun tämä määritelmä on
tehty, voidaan ecclesia proprie dicta käsitteenä unohtaa.
Soteriologia ja ekklesiologia tulee siis ainakin jossain määrin erottaa. Niitä ei
voi täysin samaistaa, niin että kaikki uskon kautta vanhurskautetut – siis myös
katekumeenit ja kirkon sisällä olevat – kuuluisivat kirkkoon. Kuitenkin niillä on
tietty suhde! Nimittäin ihmisen tulee suuntautua kohti kirkkoa ja sakramentteja –
ja hyviä tekoja – jotta hän voisi pelastua. Kirkkoon kuulumattomuus ei kadota,
mutta kirkon halveksiminen kadottaa.
Kirkon ja soteriologian yhteys voidaan nähdä sisäkkäisinä kehinä. Usko on en-
nen kaikkea suuntautumista Kristusta kohti. Kristus puolestaan ei ole tavattavissa
missään muualla kuin kirkossa, joka kantaa hänen evankeliumiaan kuultavaksi ja
hänen ruumistaan syötäväksi. Usko suuntautuu kohti Kristusta, joka on läsnä sa-
nassaan ja sakramentissaan kansansa keskellä. Tärkeintä on suuntautuminen koh-
ti Kristusta; pelastuksesta ovat potentiaalisesti osallisia kaikki, jotka suuntautuvat
kohti Kristusta, vaikka eivät olisi vielä sakramentaalisesti osallisia Kristuksesta ja
kirkon jäseniä kasteen kautta. Kirkon ulkopuolella on ”pelastuneiden kehä”, jos-
ta olen toisaalla kirjoittanut; se on suuntautunut kohti kirkkoa ja sen jäsenyyttä,
vaikkei ole sitä vielä saanutkaan. Se on suuntautunut kohti kasteen sakramenttia,
vaikkei ole sitä vielä saanut; se on suuntautunut kohti eukaristiaa, vaikkei siitä
vielä voi osallistua; se on suuntautunut Kristuksen evankeliumia kohti, vaikkei
sitä välttämättä vielä oikein ymmärrä. Puolestaan se, jonka dispositio on vastoin
näitä, on matkalla kadotukseen. Hän ei tahdo tavata Hyvää, joten hän suuntaa koh-
ti pahaa.
Soteriologisesti tärkeä motiivi on juuri suuntautuminen kohti Kristuksen lu-
pauksia, jotka ovat sidottuja sakramentteihin. Kaikkein suurimmat lupaukset kos-
kevat pyhää eukaristiaa, joka on kirkon elämän huippu. Niinpä sen, joka tahtoo
pelastua, tulee suuntautua kohti tuota sakramenttia ja lähestyessään sitä hänen tu-
lee käydä kaikkien sitä edeltävien sakramenttien ja vaiheiden läpi – jos hän ei
eläessään pääse huipulle asti, hän kyllä on pelastuksesta osallinen siitäkin huoli-
matta. Ensin kuullaan Jumalan sanaa, sitten otetaan kaste; ripin kautta tullaan kel-
vollisiksi osallistumaan pyhään alttarin sakramenttiin, kirkon elämän huippuun.
Tämä suuntautuminen ei kuitenkaan ole sama asia kuin kirkon jäsenyys; suuntau-
tuminen johtaa kyllä kirkon jäsenyyteen ja aktiiviseen osallistumiseen sen elämästä
ja erityisesti korkeimmasta huipusta, mutta suuntautuminen eli usko ei ole kirkon
jäsenyyden aikaansaava tekijä.
7
V
Spiritualistinen kirkko-oppi – siis tämä näkymättömän, uskoon perustuvan kir-
kon jäsenyyden ajatus – johtaa ongelmiin myös pareneesissa. Paavalin pareneesi
hänen kirjeissään perustuu monissa kohdin siihen, että hän viittaa kehoitettavien
aikaisempaan hyvään dispositioon. He olivat aikaisemmin dispositioituneina koh-
ti Kristusta, kun he ottivat kasteen. He tulivat kirkon jäseniksi, ja tätä käytetään
pareneesin lähtökohtana: kun te nyt kerran olette kirkon jäseniä, käyttäytykää sen
mukaisesti! Kun te kerran olette saaneet kasteen Kristukseen, uskokaa myös sen
mukaisesti!
”Vain ja ainoastaan uskon kirkko” tuhoaa täysin tämän kristillisen pareneesin
mahdollisuuden. Enää ei voida sanoa ”tee parannus, kuuluthan kirkkoon”, koska
henkilö ei näiden mukaan kuulu kirkkoon. Sen sijaan voidaan vain toistaa uudel-
leen ”tee parannus”. Ennen pitkää ollaan koko ajan aloittamassa uskon elämää
uudelleen alusta ja tapahtuu uudelleenkasteita ja muuta synnillistä. Augustana ei
oikein – tai sanoisinko: katolisesti – tulkittuna tue tällaista oppia. Sen kirkko-oppi
on ”viran hoitamien sanan ja sakramenttien herättämän, tunnustuksena ilmenevän
uskon kirkko”. Kirkon jäsenyys tulee sitoa ulkoisiin merkkeihin: kasteen sakra-
menttiin ja ulkoiseen tunnustukseen. (Tästä puhuu jo Paavalikin erottaessaan us-
kon ja tunnustuksen toisistaan käsitteellisesti.)
Kasteen sakramentti on erityisesti pysyvä ja jatkuva merkki, joka estää tippu-
misen toiseen suohon, nimittäin puhtaasti kirkon tuntomerkkejä etsivään ”tapahtumakirkko-
oppiin”, jossa kirkko ”tapahtuu” siellä, missä kirkon tuntomerkit ovat nähtävissä.
Kirkko on reaalinen ihmisyhteisö, jonka jäsenyys perustuu kasteen sakramenttiin.
Voidaan puhua myös ”viran kirkosta”; siellä missä on virka, siellä on kirkko. Voi-
daan puhua myös ”sanan ja sakramenttien kirkosta”, joka edellyttää taustakseen
”viran kirkon” ; siellä, missä ovat mainitut, siellä on kirkko. Voidaan puhua myös
”tunnustuksen kirkosta”, joka edellyttää kummatkin edellä mainitut; siellä, missä
viran hoitamien sanan ja sakramentin vaikutuksesta uskoon tulleet tunnustavat jul-
kisesti uskonsa, siellä on kirkko. Kasteen saaneiden muodostama kirkko ei katoa
sillä, että pastori ei ole paikalla tai että lopetetaan evankeliumin lukeminen. He
ovat tunnustautuneet uskoon ja saaneet kasteen, ja nämä pysyvät heissä jatkuvi-
na ja pysyvinä asianlaitoina. Vaikka kastetut huojuisivat uskossaan jopa julkisen
tunnustuksensa vastaiseksi, heitä tulee edelleen pitää kirkon jäseninä. Jos he kui-
tenkin julkisesti tunnustautuvat vastoin totuutta, silloin kirkolla on velvollisuus
ojentaa heitä ja tarvittaessa jopa erottaa kommuuniosta.
Tässä kohden voidaan myös tunnustaa jonkinlaista merkitystä sille, että sano-
taan proprie sit congregatio Sanctorum et vere credentium], jos tällä tarkoitetaan
sitä, että varsinaisesti kirkossa tulee kuulla niitä, jotka uskovat oikein. Tällöin vere
credentium ymmärretään – taas vastoin spiritualistien näkemystä – koskien juu-
ri oikeaa oppia, eli uskoa, joka uskotaan. Siinäkin määräävänä toimii tunnustus;
8
väärässä saa olla, mutta jos totuudeksi tai dogmaksi julistaa jotain valheellista, se
on osoitus non-ekklesialisuudesta.
VI
Kuitenkaan kirkko ei ole välttämättä siellä, missä on virka, sakramentit ja tunnus-
tus. Jos tunnustus ei ole autenttinen, yhteisö ei ole kirkko, koska se tukee valhetta.
Jos sakramentit eivät ole autenttisia, ei yhteisössä voi olla oikeaa tunnustusta tai
ainakaan sakramenttien autenttisia efektejä. Jos taas virka on epäautenttinen, ovat
sekä tunnustus että sakramentit vaarassa. Virka – ja sen Pyhän Hengen asettama
hierarkia piispaan, presbyteeriin ja diakoniin – on yksi ekklesialiteetin olennaisis-
ta vaateista.4
On muistettava kirkon essentiaaliset attribuutit, ykseys, pyhyys, katolisuus ja
apostolisuus. Jos yhteisö toimii jotain näistä attribuuteista vastaan, se on osoitus
sen non-ekklesiaalisuudesta. Kirkon konstitutiivisten elementtien – siis yhä uu-
delleen: viran, sanan ja sakramenttien sekä tunnustuksen – epäautenttisuus joh-
tuu usein rikkomuksesta jotain näitä essentiaalisuuksia vastaan. Viran, sakrament-
tien tai tunnustuksen epäautenttisuus johtuu usein epäykseydestä, epäpyhyydestä,
epäkatolisuudesta tai epäapostolisuudesta. Heresia on käytännössä epäkatolisuutta;
skisma on puolestaan epäykseyttä. Sekä hereettinen yhteisö että skismaattinen yh-
teisö rikkovat vastoin essentiaalisia ominaisuuksia, eivätkä ole tällöin autenttisesti
kirkkoja.5
4
Roomalaiset mielellään lisäävät mainittuun virkahierarkiaan vielä paavin. Lisäksi on muis-
tettava, että virka itsessään ei ole sama kuin vanhurskauttava usko. Virka ei tarkoita sitä, että sen
kantaja olisi persoonallisesti kirkon ekklesiaalisuuden olennainen osa. Virankantajat voivat olla
pahoja ja epäuskoisia, mutta virka on ehdottoman tarpeellinen ekklesialisuudelle.
5
Näin mm. Augustinus Hipponensis, De fide et symbolo, 21: ”nam haeretici et schismatici
congregationes suas ecclesias uocant. sed haeretici de deo falsa sentiendo ipsam fidem uiolant;
schismatici autem discissionibus iniquis a fraterna caritate dissiliunt, quamuis ea credant quae
credimus. quapropter nec haeretici pertinent ad ecclesiam catholicam, quoniam diligit deum, nec
schismatici, quoniam diligit proximum. et ideo peccatis proximi facile ignoscit, quia sibi precatur
ignosci ab illo, qui nos reconciliauit sibi, delens omnia praeterita et ad uitam nouam nos uocans:
quam uitam donec perfectam capiamus, sine peccatis esse non possumus; interest tamen qualia
sint.”
Käännös englanniksi (http://www.newadvent.org/fathers/1304.htm): ”For both heretics and
schismatics style their congregations churches. But heretics, in holding false opinions regarding
God, do injury to the faith itself; while schismatics, on the other hand, in wicked separations break
off from brotherly charity, although they may believe just what we believe. Wherefore neither do
the heretics belong to the Church catholic, which loves God; nor do the schismatics form a part of
the same, inasmuch as it loves the neighbor, and consequently readily forgives the neighbor’s sins,
because it prays that forgiveness may be extended to itself by Him who has reconciled us to Him-
self, doing away with all past things, and calling us to a new life. And until we reach theperfection
of this new life, we cannot be without sins. Nevertheless it is a matter of consequence of what sort
9
Oma vaikea kysymyksensä on se, miten käy, jos kaksi autenttista kirkkoa käy
taistoon toisiaan vastaan, niin kuin nähdäkseni reformaatiossa tapahtui. En tähän
osaa vastata; luultavinta on, että kumpikin tuomitessaan autenttisen kirkon toimi-
vat non-ekklesiaalisesti ja vaarantavat oman ekklesiaalisuutensa.
Jos yhteisö menettää ekklesiaalisuutensa, se ei voi saada sitä takaisin noin
vain. Mikäli autenttinen tunnustus katoaa, katoaa myös ekklesialiteetti. Oma vai-
kea kysymyksensä on, johtaako tämä automaattisesti myös autenttisten sakra-
menttien ja autenttisen viran katoamiseen; se varmaankin riippuu heresian laa-
juudesta. Autenttisten sakramenttien katoaminen on jo vaikeampi tilanne, samoin
kuin autenttisen sanan poistuminen. Ajattelen, että jos vain tunnustus on me-
nettänyt autenttisuutensa, voidaan ekklesialiteetti palauttaa tunnustusta korjaa-
malla, mikäli se ei ole johtanut sakramenttien ja viran turmeltumiseen; tämä on
mahdollista yksinkertaisesti kumoamalla väärä tunnustus. Jos virka ja sakramen-
tit turmeltuvat, ei ekklesiaalisuutta voida palauttaa ilman, että virka ja sen mukana
sakramentit – ainakin eukaristia – tuodaan takaisin autenttisesta kirkosta.
Tässä yhteydessä lienee tarpeen muistuttaa, että Augustanassa on kirjoitettu-
na: Item docent, quod una sancta ecclesia perpetuo mansura sit, eli seurakunnat
opettavat, että yksi pyhä kirkko on pysyvä ikuisesti. (CA VII) Tämä on tulkitta-
va niin, että ainakin yksi autenttinen kirkko on pysyvä maailmassa. Tätä ei voida
tulkita niin, että autenttinen paikalliskirkko ei voisi mitenkään menettää ekklesi-
aalisuuttaan muuttuen pelkäksi ihmisyhteisöksi.
VII
Sitten on vielä kirjoitettava siitä, miksi me nimenomaisesti uskomme yhden, pyhän,
katolisen ja apostolisen kirkon. Täysin tiedollista, järjellistä perustetta jonkun yh-
teisön ekklesialisuudesta ei ole eikä voi olla. Kirkko on varsinaisessa mielessä
uskon kohde. Yhteisöstä ei ole näkyvästi konklusiivisesti havaittavissa, onko se
kirkko. Sellainen yhteisö, jossa ei ole virkaa, sanaa/sakramentteja ja oikeaa tun-
nustusta, ei ole kirkko. Mutta se, että jossain yhteisössä on nämä mainitut tunto-
merkit, ei tee siitä vielä kirkkoa, koska tuntomerkkien tulee olla autenttisia.
On nimenomaisesti viran, sanan/sakramenttien sekä tunnustuksen autenttisuu-
den uskomista, kun pidetään paikallisyhteisöä autenttisena paikalliskirkkona. Kun
uskotaan unam sanctam catholicam et apostolicam ecclesiam on kyse paitsi siitä,
että uskonaktilla pidetään omaa yhteisöä autenttisena kirkkona, myös siitä että
pidetään kaikkia autenttisia kirkkoja yhtenä kokonaisena entiteettinä. Tämä us-
konakti tarkoittaa tässä siis itse asiassa tahdonaktia, jolla hyväksytään järjellisiltä
todisteiltaan non-konklusiivinen propositio – t.s. ”tämä kirkko, joka vaikuttaisi
those sins may be.”
10
olevan kirkko tuntomerkkiensä puolesta, on todella ja autenttisesti kirkko” – sekä
propositio, jolla ei ole järjellisiä todisteita – t.s. ”tämä kirkko ja muut kirkot muo-
dostavat yhden entiteetin”.
Lieneekö uskovilla yliluonnollinen uskontaju, jolla he voivat tunnistaa autent-
tisen kirkon noin vain? Ehkä on, ehkä ei. En tässä tätä sinänsä kiinnostavaa kysy-
mystä aio enää käsitellä.
Sen sijaan päätän tarkasteluni tähän. Olen onnistuneesti onnistunut sekoit-
tamaan Augustanan historiallisen analyysin omaan pohdintaani. Olen paikoitel-
len pyrkinyt tulkitsemaan nimenomaisesti omien ambitioideni mukaisesti, mikä
näkyy erityisesti sen kirkko-opin vastustamisessa, jota olen nimittänyt spiritualis-
tiseksi. Näiden kahden – historiallisen analyysin ja oman pohdintani – erottaminen
toisistaan voi käydä lukijalle mahdottomaksi. Tämän vuoksi ohjaan sinut, hyvä lu-
kija, mikäli tahdot tarkastella Augustanan kirkko-oppia, lukemaan itse Tunnustus-
ta.
Ceterum censeo Lutherum erravisse.
11

Augustanan Soteriologian Ja Ekklesiologian Yhteyksiä Sekä Joitain Kirkko-Opillisia Pohdintoja

Загружено:

Сведения о документе

Оригинальное название

Авторское право

Доступные форматы

Поделиться этим документом

Поделиться или встроить документ

Параметры публикации

Этот документ был вам полезен?

Это неприемлемый материал?

Авторское право:

Доступные форматы

Augustanan Soteriologian Ja Ekklesiologian Yhteyksiä Sekä Joitain Kirkko-Opillisia Pohdintoja

Загружено:

Авторское право:

Доступные форматы

Augustanan soteriologian

TK Juha Leinonen, juha.leinonen@helsinki.fi

Samaten seurakuntamme opettavat, että ihmiset eivät voi tulla van-

Jumalan edessä tullaan siis vanhurskaaksi ainoastaan lahjana Kristuksen tähden

Kirkko on pyhien yhteisö, jossa evankeliumi puhtaasti julistetaan

Käyn järjestyksessä läpi neljä lainausta ja nostan niistä tarkasteluni kannalta

Вам также может понравиться