You are on page 1of 29

Kas niin, muistattehan Demonisodan, jossa Kyil’Zhal ja Nárindo johtivat pimeyden joukot hävittäen melkein koko Enelyan mantereen?

Taisteluja oli niin paljon, etten niistä en tarinoita pysty kirjoittamaan, ainakaan nyt. Silti, ajattelin tehdä sen viimeinen yhteenoton,
Morsilmin kaupungissa. Tämä ratkaisi koko valtaisan ja verisen sodan ja toi esille mahtavia olentoja, sekä unohdettuja tekoja.
Kertomus itsestään on suuri, melkeinpä neljäkymmentä sivua! Täten olen jakanut sen neljään lukuun, jotta se olisi helpompi lukea.
Nauttikaa toki, voitte pitkästyä / nauttia.

Tuho – Kaupungin eteläosa.


Tuhka – Kaupungin pohjoisosa.
Turma – Kaupungin itä / länsiosa.
Tuomio – Demoniruhtinaiden sirpaleet.

Demonien Kahlitseminen
Demonin siivet avautuivat ja peittivät koko taivaan. Seisoen vuoren huipulla, hän katsoi miten liekit
levisivät läpi Enelyan mantereen. Tuhansia kuolleita ja kuolevia olentoja oli kaikkialla, raunioituneet
kaupungit romahtivat tuhkaan ja valtakunnat paloivat tulen niellessä ne äärettömään tuomioon.
Demonien, örkien ja vampyyrien laumat kulkivat kaikkialla, surmasivat kuolevaiset ja toivat kärsimystä
sekä surua maailmaan. Hymyillen tuo demoniruhtinas, tunnettu myös nimellä Kyil’Zhal Tuonelanliekki,
lähti lentoon ja laskeutui keskelle Enelyan perustuksen metsiä, Nidy Loreniin’. Alle jääneet kuolevaiset
murskaantuivat ja loput juoksivat kauhuissaan pakoon, etsien turvaa mistä vain. Näistä kuitenkaan
juurikaan kiinnostumatta, demoniruhtinas marssi läpi riekaleiksi revityn maan astuen sitten lopulta
Morsilm nimisen kaupungin lähettyville. Hän katsoi sitä hymyillen ja aukaisi siipensä niin, että se peitti
tuon asutuksen varjollaan. Ja täten tuomio oli langetettu tuon Ránadorin jäänteen, pimentohaltioiden
pääkaupungin, ylle.

”Mitä haluat, mestari?” kuului Ar-Khamulin kysymys. Kyil’Zhal istui haltiamuodossaan perin tyynenä
kärventyneellä tuolilla, kuunnellen vain sivukorvalla oppipoikansa, joka toimi samalla hänen
arvokkaimpana sotapäällikkönään, puhetta. Lopulta hän kuitenkin vastasi hiljaa. ”Istuudu. Olen valinnut
seuraavan kohteen.” Khamul teki miten käskettiin ja odotti mestarinsa jatkavan. Jonkin ajan päästä
kuuluikin puhetta. ”Morsilm on varsin suuri kokoinen pimentohaltiakaupunki, jonka hallitsija on Ránadorin
entinen ruhtinas, Awern. Tämä on ehkä yksi viimeisistä kohteistamme, jonka hävitämme. Olemme
hoidelleet tämän maailman melko täydellisesti ja pian voimme siirtyä seuraavaan ulottuvuuteen.
Pääasianani oli kuitenkin se, että tarvitsen sinua taistelussa. Tule siis vajaan kuukauden varoitusajalla
maanalle kokoontumista varten… tämä on ehdotonta”, sanoi vaihtaen samalla asentoa, Kyil’Zhal otti
esille jonkinlaisen pallon, joka välähti sitten liekkeihin. Khamul hätkähti hieman, mutta rauhoittui, kun
huomasi liekkien seasta näkyvän kaupungin piirteet. ”Morsilm oli minulta pitkään näkymättömissä, mutta
nyt, kun löysin tämän vihdoin, on senkin aika koittanut. Pimentohaltiarodun jäänteet piilottelevat sen
säälittävien muurien takana, ja kun tuo kaupunki leimahtaa tuhon liekkeihin, ainoastaan Anondor on
hävitettävänä… enkä usko sen olevan vaikeaa”, julmasti hymyillen demoni sammutti liekit pallon
ympärillä ja pisti sen pois. ”Ongelmaa ei ole. Uskoisin tulevani itse asiassa jo parin viikon sisällä. Minua
arveluttaa kuitenkin eräs asia. Entäpä jos Anondor tulee apuun? Suurhaltiat ovat tunnetusti surmanneet
monia alaisiamme, emmekä voi ottaa riskiä, että petokin saapuu”, Khamul sanoi viitaten Cyirum nimellä
tunnettuun lohikäärmeeseen. ”Ei huolta. Muutin rakkaan Cyirumimme mustaksi ja en usko, että nuo niin
kuuluisat 'ritarit' hyväksyisivät joukkoonsa saastunutta lohikäärmettä”, Kyil’Zhal totesi naurahtaen. Ar-
Khamul katsoi mestariaan jonkin aikaa hiljaa ja kumarsi sitten kunnioittavasti hyvästiksi. Kal’dakan
antaessa luvan poistua nyökkäyksellä, tuo demoni-ihminen marssi kärventyneen kaupungin raunioilta.
Pikku hiljaa tällekin leveni julma hymy.

Awern käveli huolestunut ilme kasvoillaan pitkin palatsinsa käytäviä. Hän oli kuullut vähän aikaa sitten
huolestuttavasta uutisesta. Pimentohaltiapartio oli törmännyt vastikään kooltaan suureen
demonijoukkoon, joka oli marssinut kaupungin ohitse, ilmeisesti kokoontumaan jonnekin lähistölle.
Samana päivänä oli myös kuulunut monia tietoja örkkien kulkemisesta kohti erästä maanalaista tunnelia,
joka johti syvälle luolaverkostoihin. Olisi siis hyvin mahdollista, että hänen kaupunkinsa olisi seuraava
tuhottava kohde. Pahimmassa tapauksessa koko demoniulottuvuus olisi pian marssimassa tappamaan
sen asukkaita. Awern oli hetken mietteissään, ja päätti lopulta – varmuuden vuoksi – hyväksyä
liittolaisuuden Aranhil nimisen suurhaltian kanssa. Tämä johti Anondorin suurhaltioita, jotka taistelivat
sitkeästi pimeyden sortoa vastaan. Heistä olisi varmasti apua tulevassa koitoksessa. Yllättäen hänen
luokseen kiiruhti väsynyt ja pahasti haavoittunut lähetti. Nähdessään Awernin, tämä otti ryhdikkään
asennon ja sanoi niin täsmällisesti kuin kykeni, ”Herra, tuhansia määriä demoneita on kulkenut jälleen
maamme poikki. Viidensadan miehen joukostamme jäin vain minä ja kolme muuta henkiin. Nyt heillä oli
kuitenkin mukanaan jotain muutakin, kuin lihasvoimaa: heidän mukanaan kulki vampyyreja. Yksi näistä
näytti olevan cruentus, muut kuitenkin tavallisia verduneita. On siis todennäköistä, että örkit, demonit ja
jopa vampyyrit ovat kerääntyneet yhteen jollekin suurelle sotaretkelle. Jos kaupunkimme on todella se
kohde, tarvitsemme välittömästi apua… ja mieluiten suurta sellaista!” Viestintuoja kumarsi nopeasti ja
kiiruhti edes lupaa kyselemättä pois paikalta tietäen kuninkaan tarvitsevan aikaa oikaista ajatuksiaan.
Awern jäi miettimään pimentohaltian sanoja. Jos tämä armeija oli todella niin suuri kuin lähetti väitti, he
olisivat todellakin pulassa, vielä erittäin suuressa sellaisessa. Edes Anondor ei ehkä takaisi heille voittoa.
Mutta parempi se, kuin ei mitään, Awern tuumasi, samalla kun käski palvelijansa hakemaan takaisin tuo
viestintuoja. Hänellä olisi tärkeä pyyntö lähetettävänä.

Kerääntyvä demoniarmeija oli vaikuttava näky. Luolaverkostot kuhisivat noita olentoja, ja lisää saapui
koko ajan. Kahdeksantuhatta vastatullutta demonia karjuivat verenhimoisina, pitäen ylpeinä kukin omaa
asettaa. Reilusti yli puolilla oli kynnet, mutta suurelle osalle oli jaettu demoniulottuvuudessa luotuja
moukareita sekä kirveitä, jotka hohtivat mustaa tai punaista valoa. Jokaisella tuon pimeyden maailman
olennolla oli nyt kärventynyt, musta haarniska, jonka keskellä hohti pahuuden vertauskuvana Kyil’Zhalin
tunnus, musta apila. Örkit sen sijaan olivat varustautuneet Wadrasckin aseisiin ja nahkapanssareihin,
jotka eivät tosin vetäneet vertojaan millekään demonitekoiselle esineelle. Gnabt-peikko osasi jotenkin
pitää alaisensa kurissa, tosin hän ei mahtanut sille mitään, että aina välillä joku meni puhumaan vääriä
sanoja paholaisen edessä, joka johti taas veriseen 'tapaturmaan'. Kyil’Zhal ei taasen puuttunut
oikeastaan mihinkään, välillä enintään käski armeijan vaieta, mutta pääasiassa hän vain istui
haltiamuodossaan rauhallisesti pääluolan seinustalla. Vampyyreja ei ollut vielä tullut, paitsi Malachai ja
tämän osaston kokoinen joukko. Kyil’Zhal todella toivoi, että Zacharas päättäisi tulla tähän kamppailuun,
paljon oli kiinni hänestä. Kuului ulvontaa ja jälleen saapui paikalle yksi armeijallinen demoneja ja örkkejä,
jotka liittyivät välittömästi toveriensa seuraan. Haltiamuodossa oleva kal’daka viittasi yhden näistä
vastatulleista demoneista luokseen, ja tämä totteli epäröimättä. ”Onko Zacharaksesta kuulunut mitään?
Ja entä Ar-Khamulista? Tarvitsen kipeästi heidän apuaan, jos huhut Anondorin lisäjoukoista ovat totta”,
Kyil’Zhal kysyi. Demoni hieraisi kädellään otsaansa ja vastasi sitten lopulta. ”Kyllä, herra, kyllä olen
tainnut kuulla heistä. Zacharas oli noin kolmisen päivää meistä jäljessä, ja tältä oli kuulemma tulossa
montakin tuhatta verdunia apuun. Ar-Khamulista en ole valitettavasti saanut mitään sanaa”, olento katsoi
maahan hiljaa. Kyil oli taasen mietteissään. Oli toki ilo kuulla, että Zacharas oli tulossa, se toisi lisää
varmuutta täydellisestä voitosta. Mutta Ar-Khamulin puuttuminen huolestutti enemmän. Missä tämä oli?
”Mikä on nimesi, demoni?” mahtava kal’daka kysyi äkkiä. Hätkähtäen olento päästi suustaan
vaistomaisesti, ” Hyginear, herra.” Nyökäten Kyil vaipui taas mietteisiinsä. Demoniluutnantti vilkuili
ympärilleen hermostuneen, odottaen lupaa poistua. Lopulta kal’daka käänsi katseensa jälleen olentoon,
ja sanoi hiljaa, ”Saat luvan pitää kuria täällä. Apusi olisi tarpeen.” Hygiener nyökkäsi ja lähti nopeasti
poispäin. Hyvin harvat olivat kestäneet tuijotusta suurdemonin kanssa näinkin pitkään.

Monet päivät matelivat ohitse ja aika kului hitaasti. Aina välillä toimettomuutta paransi laumallinen
demoneita tai örkkejä, jotka saapuivat matkaltaan. Pian verdunjoukkoja alkoi ilmestyä myös paikalle.
Vaan Zacharasta ei näkynyt. Ainuttakaan cruentusta ei tullut muiden mukana, tavallisia vampyyreja
lähinnä. Armeija kuitenkin suureni jatkuvasti ja erirotuiset olennot menivät omiin oloihinsa. Yllättäen jopa
lauma kaaoskääpiöitä ryntäsi Kyil’Zhalin luokse, ja ilmoittautuivat vapaaehtoisiksi. Suurdemoni ei voinut
kuin pudista päätään epäuskoisena. Kaikki muut paitsi Zacharas näyttivät saapuvan. Aikaa kului taas,
päivä ja yö. Aamun sarastaessa kuitenkin yllättäen musta varjo hiipi luolaverkostoon. Sen pimeys
lankesi, kuin raskas huopa örkkien päälle, jotka vinkuivat kauhuissaan. Tulija käveli päättäväisesti läpi
demonijoukkojen kohti Kyil’Zhalin oleskelutilaa. Suurdemoni istui mietteissään kivisellä valtaistuimella.
Tämän haltiamaiset kädet olivat täysin paikallaan, kuin kuolleen olennon jäykistyneet jäsenet. Pimeyden
aura säteili tästä voimakkaana, ehkä voimakkaimpana koko Enelyassa. Kun musta hahmo saapui,
demoniin ilmestyi välittömästi eloa ja tämä käänsi katseensa tervehdykseen. ”Tervetuloa Zacharas, olen
odottanut sinua”, kuului Kyil’Zhalin ääni. Cruentus nyökkäsi ja totesi hiljaa, ”Kyllä, arvelin tämän
taistelun olevan sen arvoinen. Olen aliarvioinut vihollisen voiman. Näitä on huomattavasti enemmän kuin
luulin alun perin. Anondorin joukot marssivat viime yön iltana Morsilmiin, mukanaan musta lohikäärme,
Cyirum. Taistelusta tulee oletettavasti vaikeampi kuin uskoimmekaan. Vihollinen on vahva, mutta niin
olemme ilmeisesti mekin”, Zacharas totesi vilkaistessaan ympärilleen. ”Mukanani on noin neljätuhatta
verdun soturia. Uskoisin voiton tulevan suhteellisen helposti vihollisen apuvoimista huolimatta.” Kyil’Zhal
nyökkäsi cruentuksen sanoille ja hymyili sitten. Vaikka Ar-Khamul ei ollut tullutkaan, määräaika oli
umpeutumassa. Kahden päivän päästä, tämä armeija lähtisi liikkeelle.

Vielä muutamia örkki- ja demonilaumoja liittyi heihin ennen lähtöä. Näiden joukossa oli monia
vaikutusvaltaisia olentoja, joista olisi varmasti apua tulevassa taistelussa. Kyil’Zhalia se ei kuitenkaan
kiinnostanut: Vain voitto tuntui tärkeältä. Oli aika ratkaisevalle siirrolla, sillä tämän hävityksen jälkeen
koko pohjoinen maailma olisi liekeissä ja pimento- sekä harmaahaltiakulttuurit murskattu lopullisesti.
Myös suurhaltioiden legioonat kärsisivät vahinkoa, kenties tuhoutuisivat juuriaan myöten. Morsilmin
jälkeen hän iskisi Anondoriin ja sen vähiä puolustajia vastaan. Tehden vielä vähän ympärysmittaista
tuhoa, olisi vihdoin koittava aika, aika jolloin hän suunnistaisi Pyhille maille, jotka Kyil’Zhal Tuonelanliekki
peittäisi kuolemalla ja kauhulla ja lopulta tunkeutuisi suurta Purppuratornia pitkin Taivaan Porteille ja
ottaisi kaikki ulottuvuudet haltuunsa. Tällaiset ajatukset pyörivät demonijumalan mielessä. Koko
maailmankaikkeus tulisi kumartamaan sitä! Hän ei tosin voinut tietää, että monilla tasoilla oli
mahtavampia olentoja, joita kukaan pystyisi edes kuvittelemaankaan. Titaanit, arkkienkelit… vaikea
sanoa, mikä Kyil’Zhalin lopulta pysäyttäisi. Joka tapauksessa, kal’daka mietti, olisi aika alistaa tämä
kuolevaisten maailma, Enelya, hänen haltuunsa!

”Ne ovat pystyttäneet Morsilmin edustalla olevaan laaksoon suuren puolustuslinjan”,


salamurhaajamestari Listomar tokaisi tultuaan tutkimusretkeltä. Samanlaiset uutiset tulivat myös pian
vakoojiksi lähetetyiltä demoneilta, jotka kertoivat lisäksi halveksivasti vihollisarmeijan suuruudesta. Kyil
pohti asiaa hetken ja hänen haltiamuotonsa kasvot vääristyivät ärtyneenä. Hän naputteli sormellaan
valtaistuimensa tukea, muistellen samankaltaista tilannetta. Kyil näki mielessään hyvin selvästi, miten
ritarit olivat jo kaksi kertaa hyökänneet väijyksistä ja vaikka eivät olleetkaan voittaneet niiden avulla
taistelua. Ensimmäinen kerta oli tapahtunut hänen hyökätessään kohti Oriensia. Väijyvät ritarit olivat
onnistuneet yllättämään heidät ja täten myös surmaamaan monta kal’dakaa, mutta Kyilin perääntymisen
ansiosta hän oli säästynyt pahemmilta tappioilta. Sitten tuo demoniruhtinas oli tehnyt oman ansan,
mutta Anondorin joukkojen ylivoiman takia he hävisivät yhteenoton. Seuraava kerta tapahtui
kostoiskuna: Hän oli juuri palannut tuosta epäonnisesta taistelusta ja päättänyt koota suuren
demonilauman hyökkäykseen itse Anondoria vastaan. Mutta ritarit olivat järjestäneet jälleen kerran
uuden väijytyksen, ja se osoittautui menestykseksi. Suurhaltiavelhot olivat siirtäneet Anondorin kentillä
olevat puut synkäksi tiheiköksi, joiden läpi demoniarmeijan oli kuljettava. Puut olivat kuitenkin outoja:
niitä ei voinut hakata maahan, sillä nähtävästi voimakkaat suojaloitsut estivät sen. Niinpä koko lauma
marssi tiheikön lävitse, huomatakseen vain, että ritarit ampuivat muurin turvasta nuolia ja hopeinen
lohikäärme kävi raivokkaaseen hyökkäykseen. Kolmetuhatta demonia kaatui, loput kuitenkin onnistuivat
perääntymään. Kyil’Zhal oli aloittanut turhautuneena piirityksen, saartaen Anondorin pääportit
kenttineen. Pitkän ajan päästä demoniruhtinas onnistui kuitenkin huijata suurhaltiat luulemaan heidän
lähteneet, vaikkapa oikeasti kaikki oli toisin: armeija oli piiloutunut tehokkaasti ulottuvuuksien väliseen
”taskuun” jossa he odottivat tilaisuutta rynnätä läpi vihollistensa puolustusten. Pääosa ritareista lähti
juhlimaan suurta ”voittoaan” ja portit avattiin jälleen sekä puut kuljetettiin paikoilleen. Sitä mitä demonit
olivat odottaneetkin. Kyilin johdolla he olivat rynnänneet läpi avointen Kentän porttien kohti itse
Anondorin päämuureja. Siellä osa vartijoista hälytti armeijan, mutta demonit kävivät hyökkäykseen.
Taistelu kesti jonkin aikaa, mutta monet olivat kuolleet väijytyksessä, joten lauma oli vajavainen.
Yhteenotto hävittiin, mutta Celdorian, Anondorin suurprinssi ja Meldarionin poika onnistuttiin
surmauttamaan. Tappiot olivat olleet kuitenkin kohtuuttomat. Olisiko nyt samanlainen tilanne? Samassa
kolmisen demonia ryntäsi tunnelia pitkin, huutaen hänen nimeään. Kyil’Zhal vilkaisi näitä kysyvästi.
Kunnioittavan välimatkan päähän pysähtyvät kal’dakat alkoivat kertoa uutisiaan. ”Suurhaltiat ovat
vahvistaneet asemansa. He odottavat meitä väijyksissä, valmiina surmaamaan kaikki päätietä tulevat.
Onnistuimme kuitenkin löytämään sivutien, suuren luolanaukon ritarien takana. Sitä kautta me
pääsemme nopeasti niskan päälle ja voiton tielle”, demoni sanoi osoittaen tunnelia, josta oli tullut.
”Menkää tuota kautta, niin näette itse, herra.”

Tullessaan takaisin tarkistamasta vakoojiensa sanojen todenperäisyyttä, Kyil ymmärsi hyvin saamansa
edun. Hän olisi voinut tietenkin itse tehdä aukon, jota kautta hänen sotajoukkonsa olisi voinut kulkea
läpi, mutta kerrassaan loistavaa löytää luonnon muovaama tunneli. Itse tehdyt yleensä näyttivät
kiinnittävän huomiota, varsinkin kun usein niitä tehdessään taivaan rantaan ilmestyi räjähdys ja korvia
huumaava ääni. Pelkkä maaginen kallion avaus taas kulutti paljon voimia ja kiinnitti välittömästi velhojen
huomion. Kyil piti kasvonsa peruslukemilla, mutta sisältä päin hän oli nauraa voitonriemusta sekä
luonnottoman suuresta verenhimosta. Vihdoinkin hän pääsisi kostamaan tuolle houkka-Aranhilille (siten
demonit tätä kutsuivat) ja näyttämään tälle kauhu, jonka suurhaltiavaltakunta saisi pian tuntea. Tietysti
Anondorin kuninkaan kuoleman ei pitäisi olla helppo. Luonnollinen, tuhatvuotinen kidutus
demoniulottuvuudessa parhaimpien piinamestarien kourissa saisi luultavasti tuon kuolevaisenkin
anelemaan armoa huutaen hänen nimeään. Armoa, jota ei koskaan saisi. Kyil hymähti saapuessaan
lopulta armeijansa kokoontumispaikalle. Innokkaat demonit ja örkit karjuivat kärsimättöminä,
verenhimoisina ja valmiina pyyhkäisemään jälleen yhden sivilisaation pois kuolevaisten mailta. Tuhahtaen
kal’daka käski hakea Zacharaksen, Malachain ja Gnabtin paikalle. Kesti jonkin aikaa, mutta lopulta
jättimäinen peikko saapui ja tämän jäljessä kaksi suurvampyyria. Ne nyökkäsivät demonijumalalle
hivenen kysyvästi, tosin myös samalla kunnioittavasti ja Kyil selosti näille nopeasti päässä kehkeytyvän
suunnitelmansa. ”Vampyyrit ja örkit hiisineen lähtevät kohti Morsilmin pääportteja. Sitä ennen te
kohtaatte laaksossa olevat suurhaltiat, jotka odottavat teitä väärässä paikassa. Te iskette näitä selkään
ja heidät murskattuaan hyökkäätte välittömästi pimentohaltiakaupunkiin. Malachai”, Kyil kääntyi kohti
toista cruentusta, ”Tehtäväsi on surmata nykyisin mustasuomuinen lohikäärme Cyirum. Kunniavelassa,
lahjottuna ja manipuloituna tuo mahtava olento on liittynyt vihollistemme puolelle jälleen. Lauo tähän
mahtavimmat tuhotaikasi, jotka tiedät. Zacharaskin saa yrittää parhaansa.” Kal’daka katsoi taas kahteen
muuhun johtohahmoon ja jatkoi pääsuunnitelmaa. ”Sillä välin kun te hyökkäätte maan alta, demonit
astuvat demoniulottuvuuteen. Avaan portin Morsilmin sisälle ja iskemme näiden puolustusasemia
vastaan. Aranhilin yrittäessä perääntyä, he päätyvät suoraan meidän ansaamme”, Kyil’Zhal naurahti ja
otti sitten tuon oudon kristallin esille, joka alkoi hehkua ja siihen muotoutui lopulta kuva Morsilmista.
Siinä oli kaikki pohjapiirroksia myöten. ”Portteja vierustavat muurit ovat eräänlaisia tasanteita, joista
viskata alaspäin keihäitä ja nuolia. Siellä on luultavasti myös pari velhoa, joiden salamat tekevät varmasti
pahaa vahinkoa. Siispä, demonien tunkeutuessa tuohon portteja suojaavaan linnoitukseen, pyrimme
valtaamaan tasanteet ja avaamaan teille tien sisälle. Täten pääsemme yhdistämään joukkomme ja
pyyhkäisemään vähäisen vastarinnan tieltämme.” Kyil katsoi kaikkia kysyvästi. Zacharas tutkisteli karttaa
jonkin aikaa ja osoitti sitten portteja. ”Portit ovat rakennettu vierekkäin ja välissä on vain ohut kivimuuri.
Näiden takana on kolme samanlaista ovimuodostelmaa. Olisi mahdollista tuhota vain puolet esteistä,
ensin vasen, jonka jälkeen oikea ja lopulta vielä kerran vasen. Täten meidän ei tarvitsisi hakata maahan
kuutta vahvaa porttia, joita vielä haltiat puolustavat henkeen ja vereen.” Kal’daka kuunteli tarkasti, ja
vilkaisi sitten karttaa huvittuneena. ”Onnistunee. Vastuu on sinun ja Gnabtin. Muita
parannusehdotuksia?” Kukaan ei sanonut mitään ja tyytyväisenä Kyil asetti kaikille asemat ja käski sitten
valmistautua tulevaan yhteenottoon.

Hiljentynyt armeija jakaantui kahtia. Örkit ja vampyyrit yhdistyivät ja demonit eristäytyivät. Painostava,
odottava tunnelma oli laskeutunut kaikkien päälle. Kal’dakat ja demonit ärähtelivät aina välistä, ja örkit
katsoivat toisiaan levottomina. Vampyyrit taas seisoivat tiukoissa riveissä kylmäkiskoisina ja tyyninä.
Tunnelma tuntui kiristyvän jokaisen pedon ylle ja kuristavan näitä purevan käärmeen tavoin. Lopulta
pitkän tovin kuluttua, Kyil’Zhal kuiskasi pehmeällä, mutta silti kantautuvalla äänellä läpi luolaston,
”Aloittakaamme hyökkäys. Örkit ja vampyyrit, teurastakaa suurhaltiat, antakaa veren valua pitkin
Morsilmin ylväitä muureja! Demonit, raastakaa pimentohaltiat maahan, repikää heidät kappaleiksi ja
antakaa tämän maailman palaa Tuomion tulessa!” Viimeiset sanat hän lausui karjahtaen ja koko
pimeyden armeija yhtyi siihen. Kosto, himo ja raivo oli sytytetty ja maailman oli aika tuntea miten vaaka
kääntyi alaspäin. Pimeyteen päin.

Tuho

Demoniarmeija nousi läpi maanalaisten tunneleiden. Ne käytävät olivat heille kaikille hyvinkin tuttuja.
Niitä käytetty paljon demonisodan toisen jakson aikana taisteluissa Berunin herruudesta kääpiöitä
vastaan. Mutta vaikka sanottiin, että demonit olivat hävinneet nuo yhteenotot, oltiin siinä asiassa
väärässä: todellisuudessa Kyil’Zhal ja Nárindo olivat vetäneet joukkonsa pois vain siksi, että kääpiöiden
perääntyessä puolustamaan Selmontiksen vuoristoa itseään, he pystyisivät ottamaan sen haltuun
kenenkään huomaamatta. Monta demoniporttia oli sinne manattu ja tuo metsä oli nyt pimeyden
olentojen yleinen kokoontumispaikka. He eivät kuitenkaan olleet saastuttaneet tai tuhonneet suojaansa,
sillä Kyil tahtoi pitää hengissä olevat kääpiöt yhä siinä uskossa, että Berun oli tiukasti näiden hallussa.
Armeijan noustessa ihmis- ja haltiahahmoissa maanpinnalle, näkyi silti paljon hävittämisen jälkiä.
Vanhoja ruumiiden kappaleita oli kaikkialla, katkenneita aseita sekä kuolleita puita lojui ympäriinsä. Ne
kaikki olivat seurauksia Berunin sodassa: suurin jäänne kuitenkin oli saastunut verenmusta joki, joka
meni koko metsikön lävitse. Sanottiin, että se oli tullut suuresta taistelusta kääpiöiden ja demonien välillä
ja näiden veteen valunut veri oli turmellut ennen niin kauniin joen. Kyil’Zhal ei välittänyt tästä
kuitenkaan. Hän marssi tietävästi joukkoineen ulos maan alta ja astui saman tien ensimmäiset askeleet
läpi Berunin metsän. Pian koko armeija tuli perässä. Oli vaikea sanoa, mitä normaali kuolevainen olisi
sanonut nähdessään haltia- tai ihmismuodoissa olevien demonien marssin, sillä muuten tavallisilta
näyttävät olennot kantoivat ylpeinä verenpunaisina hohtavia silmiään. Kyil oli tuon valtavan lauman
johdossa: hänen kasvonsa tiesivät kuolemaa jokaiselle eteen astuvalle ja niiden kylmyys sai
vahvimmankin olennon vapisemaan. Pimeys marssi läpi taistelun repimän maan, kohti lähintä
demoniporttia. Askelten kaiut täyttivät hiljaisen metsän ja jokainen, joka sen kuuli, tiesi, että sinä iltana
tuho koittaisi, eikä kukaan nukkuisi ilman heräämättä tuskan ja kauhun huutoihin.

Veri valui kirkkaan veden tavoin läpi lumisen maan. Örkit ja verdunit ottivat mittaa suurhaltioista, joiden
seipäät kiilsivät tähtien alla. Pyhät miekat iskivät maahan pimeyden olentoja kuin heinää, mutta samalla
ne katkesivat yötäkin mustempien sapelien raivon alla. Suuresta luola-aukosta purkautui lisää ja lisää
örkkejä ja sivuseinämille oli avattu verdunmaagien avulla uusia ulos tuloreittejä. Kaikkialla laaksossa
armeijat taistelivat keskenään ja salamat säkenöivät peittäen maan tuhkaan ja vereen. Tuho tanssi
ympäriinsä riemuiten, aseiden niin kuin magiankin muodossa, eikä kukaan voinut siltä välttyä. Kaaos,
soturin turmista suurin, oli ottanut koko taistelukentän haltuunsa. Peikot, örkit, hiidet, cruentukset,
verdunit ja suurhaltiat kävivät julmaa kamppailua kaikkialla. Musta lohikäärme lensi halki laakson,
polttaen vihollisiaan sitä mukaan kuin näki niitä. Malachai tiesi tehtävänsä, hän kuuli yhä Kyil’Zhalin
sanat korvissaan: ”Malachai, sinun työsi on surmata mustasuomuinen lohikäärme Cyirum. Käytä tähän
suurimmat tuholoitsusi…” Hymähtäen cruentus heilautti käsiään ja tulipallo alkoi muodostua niiden välille
ja se säkenöi puhtaimmasta magiasta. Hän kokosi tuohon loitsuun mahtavat voimavarat ja piti sitä
valmiina viskatakseen sen korkealla lentelevää olentoa päin. Vampyyriherra oli hetken hiljaa, mutta
sitten yllättäen tämän silmät rävähtivät auki ja karjahtaen Malachai käsistä lensi suuri tulipallo ja
lohikäärme kerkesi vain kerran vilkaista tulevaa uhkaa päin, ennen kuin se iskeytyi suoraan päin
Cyirumin kasvoja. Valtava räjähdys valaisi taivaan hetkellisesti ja tulen lieskat sulattivat lumen ympäri
laaksoa. Ne kuitenkin haipuivat, mutta ne jättivät kuitenkin sankan savun jälkeensä. Hetkellinen
hiljaisuus laskeutui taistelukentälle. Ja saman tien alkoi alusta, kun puhtaasta raivosta kertova karjahdus
kaikui läpi pohjoisen kanjoneiden. Malachai nielaisi huulilleen nousseet loitsusanat, ja huomasi pahasti
palaneen lohikäärmeen suuntaavan katseensa häneen. Cruentus oli toki mahtava, mutta Enelyan yhtä
suurinta olentoa vastaan hän tunsi itsensä merkitsemättömästi. Siispä hän kääntyi vikkelästi
päinvastaiseen suuntaan Cyirumista ja lähti nopeaan juoksuun. Vihasta karjuva lohikäärme seurasi
perässä.

Portti avautui hitaasti, suurten voimien muovatessa jälleen uutta kulkutietä maailmaan. Demoniarmeija,
yhä valehahmoissaan, katsoi miten Kyil’Zhal puhui outoja sanoja, sanoja, jotka vain harvat pystyivät
edes lausumaan. Käsiään kohottaen, demoniportti alkoi saada aineellista muotoa, joka mahdollisti
pimeyden marssimisen sen lävitse. Tulet leimahtivat valtaviin liekkipatsaisiin ja ne valaisivat mustan
aukon keskelle suurinta pahuutta. Pian tuon aukon pimeys alkoi kuitenkin haipua ja sen tilalle ilmestyivät
kuolevaisten rakentama kaupunki, joka ulottui virstojen päähän. Häilyvä näky alkoi tarkentua ja pian
yksityiskohdat näkyivät jo hyvin selvästi. Kyil’Zhal lausui hiljaisella äänellä viimeiset sanat;

"Whol l' chathen d' phraktos, oloth d' sea'anen, lu' verin wun l' errdegahren, dos, Obsul'e d' Elghinn,
Pahntar ulu uns'aa, jabbuk d' uoi'nota, lu' senger d' chathen! Usstan nin l' kult'ressin d' tresk'ri, uyl'udith
errdegahr vel'uss zhah! Rilkhel vel'uss ulu xo'al vrine'winith uns'aa, el whol phraktos! Lu' Usstan, Usstan
l' sel yah, yah vel'uss plynnen nindol Tresk'ri uktan. Nin, Pahntar ulu ussta quarth!"

Leikit leimahtivat kukoistukseen ja portti, tulenkin lävitse, näytti nyt kaiken niin tarkasti, että vaikutti
kuin osa kuolevaisten maailmaa olisi päätynyt demoniulottuvuuksien valottomiin maailmoihin. Kyil’Zhal
hymyili ja karjahti epäinhimillisellä äänellä, äänellä joka kertoi voitonriemusta. Demoniarmeija yhtyi
siihen omilla huudoillaan. Valtava kal’daka, tuo mahtavin olento joka pimeydessä tunnettiin, kääntyi
katsomaan joukkojaan. ”Nyt on kohtalon hetki! Aika on tullut, aika jolloin jälleen yksi sivilisaatio tuhoutuu
täysin! Tämä maailma tulee kumartamaan minun edessäni, kärsineenä ja tuomittuna olemaan ikuisesti
orjanani! Ei enää edes kuolema tuo heille vapautusta, heistä tulkoon osa minun mahtiani! Peittyköön
maailma tuomion ja tuhon liekkeihin!” Samassa hän vetäisi Chathin huotrastaan, ja se syttyi kauheaan
tuleen. Demonit karjaisivat riemuhuutonsa, ja nostivat omat aseensa ylös, korkealle, turmeltunutta
taivasta kohden. ”Palakoot tämä maailma helvetin tulessa.”

Suurhaltioiden nuolet lensivät päin örkkien laumoja, mutta nämä jatkoivat vain hyökkäystään mistään
piittaamatta. Voimakkaat kehot ottivat iskuja vastaan ja antoivat samalla mitalla takaisin. Aranhilin
suurin palvelija, Cyirum, oli kadonnut ja he olivat toivottomassa alakynnessä. Saaden aikaan uuden
puolustuslinjan, joutsenritarit olivat voittaneet lisää aikaa puolustaa laaksoa, mutta vihollinen oli päässyt
valloilleen ja peikko Gnabtin johdolla örkkilaumat parveilivat joka puolella. Aranhil viskasi puhtaasta
manasta muodostaman vasaman verdun rivistöön saaden aikaan laajamittaisin räjähdyksen, jonka
seurauksena moni vampyyri menetti henkensä. Samaan aikaan suurhaltiat viskasivat keihäänsä örkkien
käydessä jälleen syöksyyn, mutta suurin osa näistä kilpistyi hyvä-rakenteisiin haarniskoihin vaikkapa
useat osuivatkin maaliinsa. Vihollislaumat törmäsivät päin ritarien rivistöjä. Miekat välähtelivät jälleen ja
veri värjäsi lumen punaiseksi. Örkkejä niin kuin haltioitakin lakosi maahan aseiden löytäessä kohteensa,
mutta ritarit tiesivät olevansa häviöllä alivoimansa takia. Ainoastaan hyvä kuri ja asetaito estivät
välittömän perääntymisen. Aranhil kamppaili eturivissä Aranfeaa heiluttaen. Taistelukentän toisella
laidalla Gnabt peikko kävi omaa taisteluaan suurhaltioita vastaan. Kauempana vampyyrit iskeytyivät päin
ritarien rivistöjä. Epätoivoisten ritarien puolustukset murentuivat ja kaaos otti kaikki armeijat kouriinsa.
Aranhil taisteli yksin, vihollismassan ympäröimänä.

Malachai juoksi henkensä edestä lohikäärme kannoillaan. Se sylki tulta ympäriinsä pelkästä raivosta ja
cruentus tiesi, ellei pian kohtaisi vihollistaan ja taistelisi, hän kaatuisi kynsien lävistämänä maahan. Siispä
mahtivampyyri teki nopean käännöksen ja soi Cyirumille ärtyneen silmäyksen ja alkoi lausua hiljaisella
äänellä loitsusanoja. Lohikäärme lähti syöksyyn, ja sen kynnet tavoittelivat cruentusta repiäkseen tämän
kappaleiksi, mutta samassa uusi tulipallo iskeytyi sitä rajusti rintaan ja valtava räjähdys lennätti sen
taaksepäin. Karjuva olento nousi kuitenkin nopeasti pystyyn ja sivalsi kynsillään rajusti, jonka
seurauksena cruentus huomasi olevansa ilman vasenta käsivarttaan ja puristavansa jäljelle jääneellä
rintakehäänsä, yrittäen pitää elintärkeät sisälmykset kehossaan. Malachai hoiperteli taaksepäin ja hänen
epäkuollut ruumiinsa tuntui saaneensa kovan kolauksen. ’Tarvitsen aikaa parantaa itseni’ hän tokaisi
mielessään ja ryntäsi nopealla vauhdilla kohti erästä rotkon reunaa. Lohikäärmekin näytti olevansa nyt
valmis viimeistelemään vastustajansa, mutta sitä ennen cruentus kerkesi jo hypätä alas kuiluun ja leijua
loppumatka lähellä olevaan luolaan, josta lohikäärme tuskin häntä löytäisi. Siinä Malachai olikin oikeassa:
Cyirum lenteli ja poltti tulisuihkulla paikkoja jonkin aikaa karjahdellen vihoissaan, mutta arveli sitten
vihollisensa murskaantuneen kivikkoon, joten lensi jälleen kohti taistelua. Huokaisten itsekseen
suurvampyyri nojautui seinää vasten, ja keskittyi regeneroitumiseen.
Kyil’Zhal iski kuolevaisten portin maahan yhdellä käden iskulla ja rautaiset saranat antoivat äänekkään
vastalauseen ennen kaatumista. Hymähtäen hän ja demoniarmeija käveli sisään. Kaikkialla oli hiljaista.
Valeasuissa olevat demonisoturit kävelivät pitkin katuja ottaakseen asemansa ja surmatakseen
satunnaiset vartijat. Kyil’Zhal katsoi ympärillään huvittuneena. Pimento- ja harmaahaltiat istuivat
kodeissaan tietämättään, että heidän ovien edessä oli tusinan verran petoa valmiina teurastamaan koko
kaupunki vaikka välittömästi. Se ei kuitenkaan kuulunut demonijumalan suunnitelmiin. Hän aikoi antaa
kaupungin puolustajille täydellisen yllätyksen, sellaisen, joka koituisi luultavasti näiden kohtaloksi.
Julmasti hymähtäen Kyil’Zhal huitaisi kädellään ja muodostelmissa olevat valeasuiset demonit alkoivat
väreillä. Jopa itse suuri kal’dakakin muuttui. Mutta ei tosimuotoonsa kuten muut. Demonien hyökkäystä
johti tuomionritari.

Awern istui muurin harjalla seuraten suurhaltioiden perääntymistä. Laakso oli märkä verestä ja ruumiista
ja ennen kaikkea örkkien massasta. ’Mutta missä demonit?’ pimentohaltia ihmetteli. Hän oli luullut tuon
jo nyt legendaarisen armeijan koostuvan pääasiassa demoneista, mutta toistaiseksi ketään ei oltu nähty.
Pelkkää örkkien ja vampyyrien suurta massaa… Hän seurasi sivusilmällä, miten vihollislaumat lähtivät
raivokkaaseen rynnäkköön. Suurhaltiat olivat jo ehtineet vetäytyä sisälle muurien tuomaan turvaan.
Tasanteilla ja muureilla jousimiehet odottivat valmiina. Vihollismassa ryntäsi eteenpäin, ja näiden käsiin
oli ilmestynyt sadoittain keihäitä. Muurinmurtajia, sekä tikkaita oli joka puolella. Suurhaltiat pitivät huolta
porteista, kantaen samalla haavoittuneet (joita oli lukuisia) päävallien turvaan. Viholliset lähestyivät, ja
pimentohaltia jännittivät jousensa, ja valitsivat kohteensa. Tikkaat kohotettiin ja enää vajaan sadan
metrin päässä oleva vihollinen valmistautui valtaukseen. Samassa jouset laukesivat ja eturivissä olevat
örkit likosivat maahan. Verdunit käyttivät mustaa magiaansa, ja viskasivat muurille salamoita ja mana-
ammuksia. Yllättäen suurin osa niistä törmäsi pyhään suojakilpeen ja sen sisältä lensi puhtaasta valosta
koostuvia säteitä, jotka polttivat kaikki siihen osuvat vampyyrit tuhkaksi. Muinainen arkkienkeli Elya oli
puolustamassa Iscaraksen kanssa suurhaltioiden rinnalla. Ja samalla näin alkoi todella yhteenotto, joka
tunnetaan kuolevaisten kielillä ”Mustantulen taisteluna.”

Samaan aikaan kun örkit ryntäsivät päin pääportteja, tapahtui kaupungin sisäpuolella outoja asioita.
Parantajat lepäsivät uupuneina ja auttoivat haavoittuneita parhaansa mukaan. Reservijoukot olivat
muodostelmissa valmiina apuun. Mutta sitten tapahtui se, joita jotkut vain olivat vähätellen arvailleet:
demonien suuri yllätyshyökkäys. Ja niin, tulen peittämät pedot, kal’dakat, daemonit, paholaiset,
koirademonit mukanaan hornanhurttien laumat kävivät valtavaan hyökkäykseen, polttaen ja teurastaen
kaiken eteensä tulevan. Haavoittuneet teurastettiin raa’asti lepäämispaikoilleen, parantajat hakattiin
kappaleiksi ympäri linnaketta ja reservijoukot murskattiin takaapäin. Kaaos otti pihamaan haltuunsa ja
muureilla miehet riensivät apuun. Mutta mikään ei mahtanut demoniarmeijalle, se poltti kaiken
vastarinnan, ryntäsi muureille ja rakennuksiin, tappaen vihollisia kuin heinää. Kyil’Zhal sivalteli Chathilla
läpi pakenevien pimentohaltioiden rivien nauraen suorastaan mielipuolisen paholaismaisella äänellä.
Hänen johdollaan tuhannet demonit ryntäsivät äkkiä arvaamatta tasanteille, surmaten yllätettyjä haltioita
ennen kuin nämä edes ehtivät tarttua aseisiinsa. Tulimagiaa käyttäen liekit levisivät ja tarttuivat jopa
kovaan kiveen sulattaen ja tuhoten kaiken. Kyil’Zhal ulvoi riemusta ja ryntäsi tasannetta pitkin hakaten
lähimmät vihollisensa maahan. Nuolia lenteli kaikkialla ja useat niistä olivat suunnattuna häneen. Vaan
ne kaikki kilpistyivät tuomion ritarin haarniskaan. Mikään ei mahtanut hänelle mitään! Voitosta tulisi
täydellinen! Tuho oli tullut maailmaan! Yllättäen sokaiseva valo iskeytyi päin Kyil’Zhalia. Hän tunsi, miten
pyhyys läpäisi hänen pimeyden muovaaman haarniskan sekä aineettoman lihan ja luun… Karjaisten
vuorostaan raivosta, hän kääntyi ja näki arkkienkeli Elyan lausuvan pehmeällä äänellä uusia loitsusanoja.

Awernin johdolla pimentohaltiat olivat saaneet koottua monta tuhatta soturia yhteen, ja nyt he
kamppailivat varustuksilla ja pihamaalla. Demonilaumoja ryntäili kaikkialla, taistellen laajamittaisesti
Morsilmin armeijaa vastaan. Tulen peittämät olennot olivat saaneet helposti murrettua
puolustusmuodostelmat, mutta sillä ei ollut juuri merkitystä tällaista vastustajaa vastaan. Kaaottinen
taistelu jatkui kaikkialla ja sadat kaatuivat kuolleina maahan minuutin välein. Awern itse juoksi muuria
pitkin taistellen niin demoneita kuin örkkejä vastaan. Hänen sapelinsa, Nuruhuinë, surmasi petoja
nopeilla iskuilla ja haavoittaen suurimpiakin olentoja paljon. Tuo ase heilahti ja jälleen uusi vastustaja
kaatui maahan. Kaksi örkkiä kuitenkin oli päässyt hänen taakseen ja nopean sivalluksen jälkeen Awern
tunsi kovan jysäyksen kyljessään ja kaatuessaan maahan, lämpimän nesteen valuvan. Ärähtäen
pimentohaltiakuningas karisti tuskan mielestään ja heilautti sapeliaan laajassa kaaressa ja se leikkasi
iskien kahtia hyökkääjät. Tämän takana kyyristellyt olento karjahti raivosta, ja viskasi rautaisen
keihäänsä suoraan päin Awernin rintaa. Vaikka isku oli kova, kilpistyi tuo heitto hienoon haarniskaan ja
örkki huomasi pian menettäneet kummatkin käsistään ja tippuvan kovaa vauhtia kohti lähestyvää maata.
Pimentohaltia huokaisi väsyneenä, ja nosti katseensa seuraamaan mitä muualla tapahtui. Hänen
alapuolellaan joukko hornanhurttia juoksi pitkin katuja, surmaten niin viattomia kuin sotureitakin, sitä
mukaan kun näihin törmäsi. Eräässä tornissa örkit taistelivat rajusti pimentohaltia joukkoa vastaan ja
näiden ylivoima pakotti urheat taistelijat perääntymään. Alapuolella, pihamaalla demonit teurastivat
hänen legiooniaan ja ahdistivat näitä seinää vasten. Tasanteilla vihollinen kamppaili tasavertaisesti
puolustajien kanssa. Muureilla vastustajia tuli jatkuvasti lisää. Kaikkialla tarvittaisiin hänen apuaan.
Huokaisten Awern kääntyi kohti tornia, jossa pimentohaltiat olivat selvästi häviöllä ja lähti sitä kohti
sapelinsa verenpunaisena loistaen.

Kun Malachai saapui taistelupaikalle täysin parantuneena, huomasi hän jo toisen rynnäkön olevan
käynnissä. Laakso oli täynnä verdunien reservijoukkoja sekä örkkien valtavaa massaa. Suurin osa
armeijasta kuitenkin löytyi täydestä hyökkäyksestä päin Morsilmin muureja. Tuhansia kuolleita makasi
maassa, mutta kukaan ei niistä välittänyt, vaan ne poljettiin jaloista, kun kaikki ryntäsivät pitkin tikkaita
tai piiritystorneja muurille kohti suurinta taistelua. Portteja taas hakattiin ja vain niistä kaksi oli enää
estämässä tunkeutumista kaupunkiin. Suurhaltiat kuitenkin puolustivat niitä henkeen ja vereen, jonka
takia Gnabt menetti aina lisää ja lisää sotureitaan. Malachai tuhahti, ja käveli rauhallisesti,
näkymättömyysloitsun suojaamana, etsimään tiettyjä, valittuja vampyyreja. Hän oli odotettua sen olevan
vaikeampaa, sillä tuhansia oli hänen tiellään ja verduneita marssi joka paikassa. Yllättävää kyllä, hän
huomasi ystävänsä piakkoin lepäämässä erään poltetun maalaistalon juurella. Malachai käveli näiden
luokse ja yhden sanan lausuttuaan hänen hahmonsa ilmestyi verduneiden eteen. Hätkähtäen yksi näistä,
Adrian, tunnisti hänet ja lausui värikkään tervehdyksen vanhalle toverilleen.

Raivoissaan Kyil’Zhal ryntäsi eteenpäin ja voi niitä raukkoja, jotka sattuivat hänen eteensä.
Pimentohaltiat olivat kuitenkin saaneet aikaan kaikkialla jonkinlaisen puolustusasemat ja he ottivat nyt
mittaa suurhaltioiden kanssa demoneja vastaan. Lieskat välähtivät, salamat iskeytyivät ja räjähdykset
valaisivat yötä. Mahtiloitsuja viskottiin ja niiden aiheuttama tuho oli kauhea. Mikään ei kuitenkaan
pysäyttänyt arkkimaagien ja suurolentojen vihaa. Demonit kamppailivat kaikkialla, hakaten tiensä läpi
vihollisrivien. Kaaos oli ottanut koko leviävän yhteenoton kouriinsa, eikä kenelläkään ollut selvää
käsitystä tapahtumien kulusta. Jokainen vain taisteli oman henkensä puolesta, muuta näkemättäkään.
Kyil’Zhal sivalteli tulisella miekallaan nopeasti, ja huomasi samassa, että vihollisten tiheät rivit estivät
hänen itsensä ja joukkojensa pääsyn Iscaraksen, Elyan ja muiden arkkienkeleiden kimppuun. Nämä sen
sijaan viskoivat demoneita mitä suurimmilla loitsuilla ja seuraukset olivat tuhoisat. Kyil’Zhal katsoi
ympärilleen saadakseen havainnoinnin tilanteesta, ja huomasi olevansa pian pimentohaltioiden saartama.
Tehdä pari nopeaa sivallusta, hän avasi itselleen tien joukkojensa luokse ja karjui näille, ”Perääntykää
nopeasti pihalle, siellä on paremmat mahdollisuudet kuin täällä! Joka ikinen!” Suuri demonijoukko olikin
jo lähdössä, sillä alapuolella suurhaltioiden ritareita oli saapunut porteilta puolustautumaan tätä
odottamatonta yllätysiskua vastaan. Kyil’Zhal käytti yksinkertaisesti levitaatiota ja lennähti joukkojensa
yli keskelle suurinta taistelua. Kaupungista oli tullut vahvistuksia ja porteilta armeijallinen ritareita pyrki
apuun kapeaa käytävää pitkin, jossa vain noin kymmenen soturia pystyi taistelemaan rinnakkain.
Kyil’Zhal katsoi ympärilleen ja hänen silmiinsä pisti Hygienerin johtama kahdeksansadan demonijoukko.
”Sinä, tänne! Tukkikaa ritareilta tie päästä auttamaan heikkoja tovereitaan. Välittömästi!”
Demonipäällikkö vilkaisi jumalaansa ja nyökkäsi kunnioittavasti, päästäen sitten karjaisun, jolloin
verenhimoinen legioona ryntäsi suoraa päin ritareita kapeaa käytävää pitkin. Kyil’Zhal tuli näiden mukaan
vihattuja suurhaltioita vastaan. Aseet kalahtelivat äänekkäästi, kun demonimiekat iskivät päin Anondorin
suurhaltioiden pyhiä seipäitä. Daemonit ja paholaiset ravasivat eteenpäin, talloen kuolevat toverinsa
maahan, hakaten vihollisiaan sokeina verenhimosta. Tuomion ritari taasen sivalteli miekallaan nopeasti
edes takaisin, murtaen vihollisten rivit ja tuhoten näiden aseet omallaan. Mutta eivät suurhaltiat
vähemmälle jääneet: seipäät tappoivat daemonit toisensa jälkeen ja haarniskat suojasivat hyvin
demonien iskuilta. Taivaanranta näytti värjäytyvän punaiseksi räjähdysten, maagisten purkauksien,
salamoiden välähdysten, ja veren suloisen tuoksun ansiosta. Kuolleet riippuivat muureilla, silvottuina ja
kärsineinä. Kaupunki oli liekeissä, demonit ja pimentohaltiat ottivat siellä mittaa toisistaan. Örkit tekivät
jatkuvasti rynnäkköjä, yrittäen päästä yli sortuvien muurien. Jossain kaukana kuului outoa huminaa ja
sitten tuntui voimakkaan energian keskittymistä. Jokainen taisteleva olento tunsi sen, mutta siinä
loitsujen myrskyssä se kuitattiin vain yhdeksi toisten joukossa. Siinä kuitenkin oltiin väärässä. Supernova
räjähti.

Se, mitä tasanteista oli jäljellä, katosi lopullisesti tuon yhden maailman voimakkaimmista loitsuista
vapautuessa. Tuhannet kuolivat ja sadat haavoittuivat. Tornit sortuivat ja lieskat levisivät kaikkialle. Tuho
tapahtui valtavan vetovoimaisen räjähdyksen muodossa ja tulen lävitse pystyi tuntemaan valtavan
painehyökyaallon, joka lennätti rakennuksetkin ilmaan. Ja tuo kaikki tapahtui hetkessä. Taistelu hiljeni.
Henkiin jääneet olivat vaiti katsoen tyrmistyneinä hävitystä. Muureilla oli pelkkiä riekaleisia ruumiita,
joista suurin osa oli palanut demoniliekkien takia. Sortuneilla varustuksilla komeilivat satojen soturien
kappaleet. Tuli lepatti joka paikassa. Mikään ei liikahtanutkaan. Sitten, kaikki syttyivät yllättäen
järkytyksen haihtuessa toimintaan ja taistelun äänet kuuluivat jälleen ympäri kuoleman täyttämää
maisemaa. Demonit kävivät ritarien kimppuun raivokkaasti, vaikka näiden määrä oli puolittunut
hetkessä. Hornanhurtat juoksivat ympäri kaupunkia, kal’dakat taistelivat haltioita vastaan. Kyil’Zhalin
johtama demonijoukko käytävässä huomasi joutuvansa itse Aranhilia ja tämän armeijaa vastaan, lievästi
sanottuna alakynnessä. Loitsujen luominen alkoivat taas ja portit murtuivat toistensa perään. Ritarit
kulkivat raunioituneiden varustusten lävitse, käyden käsiksi vihollisiinsa. Kyil’Zhal komensi osastonsa
nopeasti perääntymään ja yhdistymään vielä hengissä oleviin demoneihin. Linnakkeen pihamaalla käytiin
helvetillistä taistelua. Lieskat nuolivat kaikkea liikkuvaa, kal’dakat, koirademonit ja pimentohaltiat
hakkasivat toisiaan maahan. Maagiset räjähdykset iskeytyivät niin omiin kuin vihollisiinsa, surmaten
satoja ja taas satoja. Kyil kuitenkin ymmärsi, että ellei Gnabt ja Zacharas pääsisi pian lävitse, koko
hänen armeijansa olisi pian tuomittu. ’Kirotut arkkienkelit, he saavat vielä maksaa… Revin heidät
omakätisesti kappaleiksi…’ Kyil’Zhal ajatteli huomatessaan tilanteen mahdottomuuden. Puolet hänen
armeijastaan oli hajallaan ympäri kaupunkia, loput taas kamppailivat hengestään varustusten raunioilla.
Hän tarttui nopeasti läheisen hyökkääjän miekanterästä kiinni, mursi sen ja teki sitten tämän kehon
keskelle tulisella miekallaan neliön, josta alkoi suorastaan pursuta verta. Nopea heilautus ja tulen
peittämä Chath löysi tiensä läpi ritarin hienotekoisen kaulapanssarin, iskien lävistetyn olennon irvokkaasti
seinää vasten. Viskaten ruumiin halveksivasti sivuun, hän huomasi erään melko tutun ja ärsyttävän
henkilön teurastavan demoneita tasaiseen tahtiin sivummalla. Tuomion ritarin silmät välähtivät julmasti
ja hänen miekkansa hehkui verenhimoisena. Naurahtaen, Kyil’Zhal lähti hyökkäämään kohti vihollistaan.

Awern juoksi katua pitkin pakoon sadan demonin joukkoa. Näiden kynnet haparoivat ilmaa yrittäen
saavuttaa saaliinsa ja lähenivät huimaa vauhtia. Pimentohaltiakuninkaan maagisesti nopeutetut
kengätkään eivät tuntuneet pitävän etumatkaa samana, sillä hänen tunsi jo melkein vihollistensa
hengityksen niskassaan. Awern kääntyi nopeasti kadun kulmasta ja törmäsi suoraan suurhaltia rivistöön.
Nämä kääntyivät katsomaan häntä ja samassa joutuivat torjumaan henkensä edestä demonien iskuja.
Pimentohaltia nousi nopeasti ja ryntäsi toisaalle, yrittäen saada selvää käsitystä olinpaikastaan. Hänen
joukkionsa oli aikapäivää sitten kuollut tai eksynyt, joten Awern oli joutunut yksin selviämään. Kaikkialla
oli taisteluita, tulta ja kuolemaa. Vähän aikaa sitten räjähtänyt supernova oli tuhonnut kaiken
puolustuksen muureilta, tosin oli se myös puhdistanut lähiseudun pedoistakin. Kuin jumalten armosta (tai
puhtaasta tuurista) hän oli selvinnyt, tosin lentänyt paineaallon ansiosta tornistaan pitkälti kadulle, jossa
demonit olivat järjestäytymässä. Ähkäisten Awern piteli haavaansa ja vilkaisi ympärilleen. Kyllä, nyt hän
tunnisti paikan. Tämä oli kaupungin itäosan tori, joka nyt oli lähinnä autioitunut. Awern vetäisi äkkiä
sapelinsa pystyyn ja käänsi päänsä rävähtäen erästä katua kohti. Sieltä ilmestyi kolme
pimentohaltiaosastoa ja näiden miekat olivat tuoreen veren peitossa. Huokaisten helpottuneena, hän
kiiruhti sotureidensa luokse ja käski näiden seurata perässä.

Kyil’Zhal sivalteli rajusti Aranhilia kohti, tarkoituksena surmata tämä. Suurhaltiakuningas ei ilmeisesti
juuri huomannut ketä vastaan taisteli, piti tätä vain yhtenä Tuomion Silmän (salainen Zhalismin ja Vilrath
kultiston perustama järjestö, joka loi toista toistaan kauhistuttavampia olentoja) saastuneista pimeyden
ritareista. Aranfea iski takaisin, mutta Chathin terä torjui puolestaan varsin tehokkaasti. Terä leimahti
liekkeihin samalla viiltäen nopeasti haavan yllättyneen suurhaltian kylkeen. Meldarionin mahtava
haarniska tosin torjui sen, mutta itse isku sai Aranhilin huudahtamaan tuskasta ja kiinnittämään
huomionsa lähenevään Kyil’Zhaliin. Tämän silmät välähtivät tunnistuksessa ja hän käänsi koko
huomionsa tuomion ritariin. Suurhaltia tutki vastustajaansa jonkin aikaa, kunnes nyökkäsi ja kävi rajuun
hyökkäykseen. Chath ja Aranfea törmäsivät toisiinsa monia kertoa ja kummatkin saivat iskettyä toisiaan
väliväliä. Kyilin ajatukset kuitenkin etääntyivät kahakasta, sillä hän sai viestejä mieleensä päälliköiltään,
jotka kertoivat, että vihollinen painosti rajusti heidän sivustojaan ja pian kokoa armeija hakattaisiin
maahan. Ärähtäen Kyil’Zhal torjui Aranfean kuolettavan iskun ja hypähti taaksepäin. Hän vilkaisi
ympärilleen, ja huomasi armeijallisen joukkojaan, noin kaksituhatta, kamppailevan suurhaltioita vastaan
lähellä olevan muurinlomassa. Tuomion ritari ilmestyi pian tuon joukon lähettyville ja huusi kovaan
ääneen: ”Perääntykää pois täältä! Heti paikalta! Joka ikinen!” Sen sanottuaan hän itse käytti levitaatiota
ja hypähti keveästi raunioituneiden varusteiden ylitse laskeutuen keskelle kaupunkia. Hänen takanaan
demonit ryntäsivät perässä, hivenen hämmentyneinä tosin. Suurhaltiat aikoivat ensin lähteä takaa ajoon,
mutta Aranhil pysäytti nämä huudollaan ja käski joidenkin osastojen hakea kaikki hajanaiset armeijan
osat järjestäytymään. Melko samanlaiset ajatukset pyörivät Kyil’Zhalinkin mielessä, mutta hän ei aikonut
koota kuolevaa armeijaansa, vaan tuoda lisäjoukkoja. Kun demonit saapuivat hänen luokseen, hän etsi
käsiinsä näiden johtajan. Pian astui esiin kal’daka nimeltään Maer’Zkal. Tämä oli tavallista hivenen
kookkaampi demoni, tosin toinen käsi oli irronnut puolittain, näemmä äskettäin jonkin suurhaltian
miekasta. ”Herrani, te kutsuitte?” demoni kysyi hermostuneella äänellä. Oli yleisessä tiedossa, että
Kyil’Zhal tappoi välillä ihan vain huvikseen lajitovereitaan, varsinkin silloin kun näille ei ollut mitään
käyttöä. Tällä kertaa suurella demonilla ei ollut sellaisia ajatuksia. ”Käske tämän lauman pysyä tässä
vahtimassa vihollisten varalta. Jos he hyökkäävät, pidättele heitä niin kauan kuin kykenet. Tulen
myöhemmin – lisäjoukkojen kanssa. Odotan näkeväni voittoisia demoneita, tai näiden pilkottuja
ruumiita.” Sitten hän kääntyi ja manasi nopeasti pienoisportin demoniulottuvuuteen. Demonit katsoivat
hänen peräänsä Maer’Zkal huudellessa käskyjä. Mutta ennen kuin Kyil’Zhal katosi, hän käänsi katseensa
tasanteille, jossa outo räjähdys oli tapahtunut. Mikä se oli ja kuka sen oli tehnyt? Hänen mielessään
välähti Iscaras, joka oli ennen perääntymistä näyttänyt oudon keskittyneeltä johonkin loitsuun. Kyil’Zhal
tuhahti. Olkoon mikä oli, sillä ei ollut enää merkitystä. Taistelu oli osoittautunut oudon vaikeaksi, mutta
enää ei leikiteltäisi pelilaudalla. Oli ratkaisevan siirron aika, aika tuomiolle, tuholle ja kuolemalle. Oli
pimeyden soiton aika.
Tuhka

Örkkilaumat ryntäsivät läpi sortuvien puolustuksen, suuren peikko Gnabtin johdolla. Tämä heilutteli
mahtavaa nuijaansa murskaten pakenevia haltioita, niin valon kuin pimeydenkin. Kauheat verdunien
legioonat viilettivät yli raunioiden, surmaten ja tappaen kaiken eteensä tulevan. Malachain ja
Zacharaksen johdolla vampyyrit täyttivät tuhoutuvien varustuksien puolustukset kuolemalla ja surulla,
eivätkä örkit jääneet vähemmäksi: nämä julmat olennot ryntäsivät pitkin poikin muuria hakaten
haavoittuneet ja tappaen antautuvat. Näytti siltä, että haltioiden joukot tapettaisiin sieltä päin lopullisesti,
vaikka tosin suurin osa oli kerinnyt jo Aranhilin ja Awernin johdolla perääntyä. Gnabt päästi
verenhimoisen hurraa-huudon, mutta sen vaiensi vieläkin suurempi karjaisu ja samassa verisen maan
päälle lankesi taivastakin mustempi varjo. Lohikäärmeen lepattavat siivet täyttivät ilman verentuoksulta,
joka valui punaisena pitkin tuon olennon kärventyneitä jalkoja. Cyirum käänsi katseensa halveksivasti
alapuolellaan levittäytyvään armeijaan ja karjahtaen sen suusta purkautui valtava tulimeri, joka peitti
alleen sadat örkit ja verdunit. Gnabt katsoi lumoutuneena olentoa hetken aikaa, kunnes se tokeni
äkkiseltään nähdessään teurastuksen ja määräsi kuten oli aikaisemmin häntä kehotettu. Örkit ja hiidet
viskasivat matalalla lentävän lohikäärmeen jalkoihin harppuunaköysiä ja tusinan verran ballistoja tuotiin
esille, tähdäten suoraan Cyirumin kasvoja. Suuren olennon silmät suurenivat ja se viskasi lieskoja läpi
vihollistensa rivien. Se repäisi harppuunaköydet suhteellisen helposti pois tieltä, mutta ne olivat saaneet
tämän olemaan tarpeeksi kauan paikoillaan ja pian ballistat laukaisivat vampyyrien mahdilla vahvistetut
keihäät ja ne jysähtivät ympäri karjuvan lohikäärmeen ruumista. Tuhannet uudet harppuunaköydet
tarttuivat Cyirumiin ja alkoivat vetää tätä alaspäin. Päästäen ärtyneen äänen, suuri olento sylkäisi jälleen
kauhistuttavaa tulta joka paikkaan polttaen vihollisiaan satoja kappaleita. Onnekkaasti se onnistui myös
tuhota suurimman osan hankaluutta tuottavista ballistoista, joiden käyttäjät kärventyivät mukana.
Kauheasti nauraen lohikäärme lennähti ilmaan saaden köydet irtoamaan ja sukelsi sitten matalta
sivaltaen kynsillään taistelijoita maahan. Se nousi taas raunioiden yläpuolelle ja samassa huomasi lisää ja
taas lisää ballistoja tulevan kätköistä. Näiden mukana oli joitakin suuri kokoisia katapultteja, joihin oli
lastattu valtavia kiviä, jotka voisivat helposti murskata minkä tahansa tornin tai muurin. Cyirum ärähti
turhautuneena jälleen, tietäen hyvin millaista vahinkoa nuo sotalaitteet tekisivät osuttuaan. Tahtoen
poistaa uhan, se lennähti nopeasti niitä päin, kynnet valmiina iskemään. Yllättäen mahtava peikko astui
hänen tielleen. Tuo olento ei näyttänyt juuri miltään suurelta uhalta, joten lohikäärme päätti vain
keskittyä lähimpiin ampumaan valmistautuviin ballistoihin. Kova isku kuitenkin muutti hänen
suunnitelmiaan. Gnabtin mahtava nuija iskeytyi rajusti Cyirumin valtavaan käteen, saaden aikaan
äänekkään rysähdyksen. Karjaisten tällä kertaa tuskasta, valtava olento viilsi vapailla kynsillään
peikkoon, jonka kyljet räjähtivät verenä kaikkialle, ja tämä itse lensi raunioiden poikki iskeytyen lopulta
rajusti seinämään. Ballistat olivat saaneet kuitenkin keihäänsä sen murto-osa sekunnin aikana, jonka
Gnabt oli heille suonut ja pian lukemattomat teräkärkiset aseet iskeytyivät lohikäärmeen kovia suomuja
vasten. Ne eivät periaatteessa tehneet kovin vakavaa vahinkoa, mutta tuskaa kyllä tuottivat. Ärjähtäen
suuri peto sylkäisi uuden tulivanan, joka poltti ampujat, ja monia lähelle uskaltautuneita vihollisiaan. Se
näki kuitenkin, että hänen vastustajillaan olisi luultavasti vielä muitakin suunnitelmia hänen varaltaan,
joten se avasi suuret siipensä ja pehmeästi lennähtäen katosi taivaisiin.

Kyil’Zhal katsoi ympärilleen ja nyökkäsi hymyillen. Uusi sotajoukko oli koottu nopeasti ja hänen oma
linnakkeensa oli tyhjänä kal’daka sotureista. Kuudesta muustakin demoniyhteisöstä oli haettu kaikki
taistelijat ja liekkien peittämästä maasta oli ilmestynyt valtavat määrät vapaaehtoisia, verenhimoisia
petoja. Hänen uusin komentajistaan, Ziler’Erreil, palasi pois ryhmittämästä omia joukkojaan kertomaan
tilanteen maanpäällä. ”Herrani, Maer’Zkal on pakotettu perääntymään, kuulemma kymmenien tuhansien
vastustajien edessä” Kyil nyökkäsi, hän oli saanut kyseiseltä kal’dakalta itseltään tiedon paostaan. Tosin
se oli tullut avunpyynnön muodossa. ”Muualla kaupungissa joukkomme ovat hajaantuneet ja taistelevat
kukin missäkin.” Ziler’Erreil jatkoi. ”Örkit ja vampyyrit taas pääsivät etupuolustusten lävitse ja
onnistuivat surmata paljolti haltiasotureita. He kohtasivat myös Cyirum lohikäärmeen ja vaikka he
menettivätkin monta tuhatta taistelijaan, saatiin tuo suuri pelkurimainen olento ajettua pois.” Kyil’Zhal
katsoi demonia yllättyneenä, aivan kuin hän ei olisi uskonut kuulemaansa. Cyirum tunnettiin valtavana ja
mahtavana lohikäärmeenä, joka harvoin perääntyi taistelusta. Nähtävästi Zacharaksen neuvot olivat
saaneet ravistettua tuon Gnabt peikon päähän järkeäkin. ”Nykyiseltään suurhaltiat ovat ryhmittymässä
henkiin jääneiden pimentohaltioiden kanssa kaupungin keskustassa ja kaduilla liikehtii paljon partioita.
Örkit ovat ottaneet yhteen vihollistemme kanssa kaupungin eteläosassa ja nämä ryntäävät yhä
eteenpäin. Jäljellä olevat demonit juoksevat pitkin raunioita taistellen jatkuvasti haltioita vastaan.”
Ziler’Erreil lopetti puheensa ja tämä kal’dakakomentaja katosi ymmärtäen hyvin herransa tahdon. Kyil
hieroi leukaansa mietteliäänä ja katsoi sitten sotajoukkoaan. Yksitoistatuhatta demonisoturia karjui
halusta päästä taisteluun. Sitä he saavat turhankin pian tarpeeksikin, Kyil tuhahti mielessään. Sitten hän
kääntyi ja antoi merkin. Lukemattomat pedot, pimeyden muovaamat kauhut, turmeluksen ja tuomion
olennot, lähtivät valtavana ärjyvänä laumana kohti edessä kohoavaa demoniporttia. Itsekseen hymyillen
Kyil’Zhal käveli haltiamuodossaan läpi ryntäävän massan ja saapui ensimmäisenä tuon ulottuvuuksien
välisen reitin lävitse.
Awern pudisteli itsekseen päätään ja vilkuili viimeisiä viittätuhatta soturiaan. Hänen armeijansa oli
puolittunut, monet olivat kaatuneet urheasti kotikaupunkinsa puolesta demoneita, verduneita sekä
örkkejä vastaan. Aranhil oli onnistunut pelastamaan reilusti enemmän joutsenritareitaan ja näiden määrä
ylitti varmasti viidentoistatuhannen rajan. Hän ei odottanutkaan demoniarmeijan olevan helppo vastus,
mutta miestappiot olivat valtaisat. Awern vilkaisi olkansa ylitse ja huomasi erään alikomentajistaan
lähestyvä kohti häntä ilmeisen hätääntyneenä. ”Kuninkaani! Örkit ja vampyyrit ovat voittaneet
suurimman osan puolustuksistamme etelässä ja marssivat sekasortoisena massana meitä kohti. Tuhansia
on kuollut ja tappiot vain lisääntyvät! Tarvitsemme lisäjoukkoja – välittömästi!” Awern vilkaisi tätä
hiljaisena, mutta salaa silti tyrmistyneenä. Hän ja Aranhil olivat sijoittaneet melkein kymmenentuhatta
soturiaan – erittäin suuri määrä - tuota uhkaa torjumaan, mutta viholliset pääsivät silti lävitse. Kiroillen
itsekseen pimentohaltiakuningas nousi ja vilkaisi ympärilleen. Ei, puolustajien oli siellä vain kestettävä.
Demonien yllätyshyökkäys oli saanut aikaan suuret tappiot, eikä heillä ollut varaa toiseen samanlaiseen
torjuntaan. Yhtäkkiä suuri varjo lankesi armeijan päälle. Säikähtäneet soturit vetivät aseensa esiin ja
katsoivat ylös peloissaan. Kyllä, siellä oli kauhistuttava ja mahtava olento, mutta heidän puolellaan oleva
sellainen. Cyirum laskeutui keskelle aukiota ja se supisti siipensä selkäänsä vasten. Aranhil ryntäsi tätä
kohti, mukanaan kaksi arkkienkeliä, Elya ja Belegir. Suuri lohikäärme näytti haavoittuneelta, mutta pian
valonkirkas hohde täytti sen kärventyneet suomut, uudistaen tuhoutuneen lihan. Awern huokaisi
raskaasti ja huoli kaupungistaan nousi taas hänen mieleensä. Voitto näytti epätodennäköiseltä. Pimeyden
laumat huuhtoivat hyökyaaltojen tavoin kaiken edestään ja kaatuneiden määrät kohosivat taivaisiin.
Morsilmin kadut täyttyivät kuolemasta ja verestä, joka valui veden tavoin läpi maan. Pitäisi vain saada
voimakas puolustus ja ehkä he voisivat pidätellä vihollisia tarpeeksi pitkään. Yllättäen kauhistuttava
karjaisu säpsäytti hänet, mutta ei äänessä oleva voimakkuus: se tuli kaupungin pohjoisosasta.

Demonit ryntäsivät eteenpäin Kyil’Zhalin sivuitse hakaten maahan kiviset seinämät ja häthätää kootun
barrikaadin. Muutama sata pimentohaltiasoturia yritti epätoivoisesti puolustautua tuhansien petojen
hyökkäystä vastaan, mutta nämä lahdattiin julmasti maahan. Ryhmä efreettejä liisi pakenevia vihollisia
kohti ja tulimagiallaan sekä julmilla sahateräisillä sapeleillaan niittivät suurimman osan näistä helposti
maahan. Kyil’Zhal nyökkäsi hyväksyvästi ja käveli hitaasti laumojen lävitse. Hän käänsi katsettaan
ympärilleen ja totesi että alle kolmessa minuutissa koko tämä puolustuspaikka oli eliminoitu haltioista.
Pian demoniherran katse kiinnittyi kohti suurta päätietä, joka vei aukiolle, jossa Aranhil ja Awern olivat
kokoamassa joukkojaan. Ei väliä, Kyil totesi mielessään. Itse asiassa parempi näin, he kaikki saavat
kuolla yhdessä. Naurahtaen haltiamainen olento käveli kohti tuota katua ja hänen ruumiinsa alkoi
väreillä, sadoissa erisävyissä, joka askeleelta. Demonit marssivat kunnioittavasti takanapäin, tietäen
hyvin, että näiden suurin voima oli vihdoin päästetty irti. Haltioiden rivit alkoivat näkyä. Yhä kauempana
pysyvät pedot vilkuilivat herraansa hermostuneita. Tämä katsoi tyynenä suurta petoa, lohikäärmettä,
tuon armeijan keskellä. Yhtäkkiä hän virnisti ja se paljasti suuret, kasvavat hampaat. Haltiaruumis
kirjaimellisesti räjähti riekaleiksi ja sen alta paljastui muodoton voima, joka haki todellista
hahmottumaansa. Väreillen, tuo valo laajeni vain suuremmaksi ja pian se oli jopa tuon vaarallisen Cyirum
lohikäärmeen kokoinen.. Se aloitti aineellisen muodon luomisen ja yhtäkkiä keskelle loistonsa
menettänyttä kaupunkia seisoi valtaisa olento, olento, jonka siivet peittivät taivaan ja jonka liekit
polttivat kaiken lähelleen tulevan. Hän oli Kyil’Zhal Tuonelanliekki, maailman tuomio ja Enelyan tuleva
hallitsija.

Demonit ryntäsivät keskelle haltioiden yhdistyneitä armeijoita. Täsmälleen samaan aikaan Gnabt ja
tuhannet örkit syöksyivät mukaan taisteluun ajaen takaa henkiin jääneitä puolustajia. Eri puolilla aukiota
armeijat törmäsivät toisiinsa rysähtäen ja verinen yhteenotto alkoi. Kamppailu levisi nopeasti koko
kentän pituudelle ja piakkoin lähiseutu oli hävityksen kourissa. Kal’dakat, daemonit ja paholaiset
hakkasivat maahan jokaisen näkevänsä pimentohaltian, kun taas joutsenritarit syöksivät nuo olennot
ikuiseen pimeyteen, takaisin Demoniulottuvuuden valottomiin syvyyksiin. Verduneitakin tuli paikalle ja
nämä käyttivät varjomagiaansa tehden valtaisaa tuhoa puolustajien keskuudessa. Mutta kaiken keskeltä
erottui ennen kaikkea suuri, liekkien peittämä olento, Kyil’Zhal Tuonelanliekki, joka karjui mielipuolisen
verenhimon lumoissa ja tämän kynnet hakkasivat vastarintaa tekevät ja jalat talloivat maahan pakenevat
haltiasoturit. Demonit ryntäsivät kaikkialla päin Aranhilin joutsenritareita, iskeytyen päin näiden seipäitä,
mutta silkalla massalla murtaen vihollistensa rivit ja surmaten kaikki jotka saivat kiinni. Miekat sivalsivat,
moukarit iskivät, keihäät lävistivät ja sapelit viilsivät salamoiden välähdellessä mustalta taivaalta.
Aseiden kalahtelut ja kuolleiden tuskanhuudot sekoittuivat toisiinsa, jättäen alleen jopa Kyil’Zhalin ja
Cyirumin karjahdukset. Örkkien massa ryntäsi eteenpäin, taistellen rajusti Awernin pimentohaltioita
vastaan. Maagikot viskasivat taivaan täyteen suuria loitsuja, joiden räjähdykset tuhosivat rakennuksia ja
polttivat sotureita. Kaaos vallitsi joka puolella, ja järjestys katosi pian kokonaan.

Kyil’Zhal ryntäsi eteenpäin hakaten maahan sadoittain vihollisiaan. Hän karjui raivosta ja verenhimosta
sokeana sivallellen valtavalla Chath miekallaan jokaista eteensä tulevaa säälittävää ja pientä (tuo
tulimiekka muuttui koossa siinä missä sen kantajakin) vihollistaan nopean raivon vallassa. Demoniherra
tiesi voittavansa helposti ja että tämä tämän maailman viimeinen aikakausi oli päättymässä. Silti, jokin
tietoisuus häiritsi suurta kal’dakaa. Tämä näkymätön voima ylitti reilusti kaikki hänen tähän mennessä
tavanneet ja siitä oli helposti aistittavana viha häntä kohtaan. Mahtidemoni sivalsi välinpitämättömästi
miekallaan häntä kohden hyökkääviä joutsenritareita ja näiden paikalle ilmestyi musta, savuinen monttu,
jonka pohjalla kahtia isketyt, vielä elävät suurhaltiat tunsivat miten näiden haarniskat sulivat heidän
omaa ihoaan vasten ja kun liekit pikku hiljaa kärvensivät heidät elävältä. Ärjähtäen Kyil’Zhal kääntyi
etsien katseellaan tuota voimakkaan, kenties hänen vertaisensa mahdin alkulähdettä. Siellä täällä
arkkienkeleiden valot iskivät silmiin ja suurhaltioiden seipäät säteilivät salamoiden välähdyksien
säestämänä. Suuri demoniherra päästi turhautuneen ulvaisun, jälleen kerran rynnäten eteenpäin, talloen
kaikki eteensä tulevat, huomaamatta jopa omat liittolaisensa. Lieskat hänen ympärillään sytyttivät
joutsenritarit tuleen kuin soihdut ja maahan iskeytyvä Chath jätti jälkeensä suuren, palaneen jäljen. Jalat
rusensivat alle jäävät, epätoivoiset ja pakenevat puolustajat, jättäen jäljelle vain pienet jäänteet näiden
olemassa olosta. Kal’daka ruhtinas nosti kättään ja viskasi kentän halki tulihyöyn, jonka ansiosta
tuhannet haltiat kärventyivät kauheasti kirkuen. Yllättäen jossain tuon taistelukentän keskelle kuului
vihdoin kaivatun vihollisen ääni, sekä tämän mahdin täyttämät sanat, ”Kyil’Zhal, sinä saasta, katso ja
seuraa minua!” Demonijumala hahmotti helposti lausutun puheen suunnan ja hän sävähti huomatessaan
oudon, valon peittämän olennon. Se näytti tutulta monella tapaa. ”Puolihaltia?” Kyil’Zhal kysyi itsekseen
hiljaa oudoksuen tuota ilmestystä. Haltiamainen olento huusi jälleen, ”Sinä... selkäänpuukottaja,
nimenviejä, ideananastaja - saastainen valejumala!” Ärähtäen Kal’daka katsoi haastajaansa. Kuinka tuo
kehtasi… Kaikesta ylpeydestään huolimatta Kyil’Zhal tunsi pelon värähdyksen selkäpiirissään. Puolihaltian
omistama magia vaikutti olevan suurempi kuin hän oli uskonutkaan, liian suuri hallittavaksi. ”Seuraa
minua, saasta ja kohtaa tuomiosi!” Kuului ääni. Silmät leimuten tulta ja hampaiden värähdellessä
verenhimoisesti, kal’daka käveli kohti puhtaimman magian olentoa, joka hivuttautui erilleen
päätaistelusta, kohti suuria satamia. Kyil’Zhal Tuonelanliekki seurasi perässä.

Awernin miekka välähti useita kertoja ja jokaisen iskun myötä joku olento, demoni, örkki tai verdun,
kaatui maahan. Aukea hänen ympärillään oli jo täynnä ruumiita, mutta pimentohaltiakuningas ei
hellittänyt, vaan taisteli kansansa puolesta. Kamppailu oli levinnyt suurelle alueelle ja örkit oli työnnetty
takaisin päin. Demoneita taas tuli jatkuvasti lisää ja muutamat tiedustelijat olivatkin kertoneet oudosta
aukosta ilmassa Morsilmin pohjoisosassa ja siitä tuli ilmeisesti jatkuvasti uusia daemoneja ja kal’dakoja
mukaan yhteenottoon. Demoniportti, Awern ymmärsi. Keskellä hänen kaupunkiaan! Se pelkästäänkin
tiesi tuhoa, taistelivat he kuinka hyvin tahansa. Demoneilla oli suora linkki pimentohaltioiden sivilisaation
viimeiseen kehtoon, joka veti väkisinkin jokaisen pahuuden olion huomion. Vaikka Kyil’Zhal olikin jo
johtanut suuren sotajoukon siitä maailmaan, jopa se teko oli pientä siihen verrattuna, kun portista astuisi
hävittämisen houkuttelemana koko demoniulottuvuus! Liekit välähtelivät jälleen tuomitussa kaupungissa.
Kauhu ja kuolema levisivät pitkin katuja demoniarmeijan käydessä kiivasta kamppailua haltioiden kanssa.
Petojen laumat ryntäilivät pitkin teitä taistellen joka askeleella puolustajien tiukkoja kilpimuureja
vastaan. Yllättäen tuo jättimäinen olento, nähtävästi Kyil’Zhal itse, oli kadonnut taistelukentältä, eikä
missään näkynyt tämän etäistä, suurta hahmoa. Örkkien pääjoukko perääntyi nyt kokonaan
järjestäytymään uudestaan, mutta demonit vain hyökkäsivät eteenpäin. Aranhilin suurhaltiat kuitenkin
seivästivät näitä maahan ja pian pimeyden tulvan eteneminen saatiinkin pysäytettyä väliaikaiseksi. Se ei
kuitenkaan estänyt susidemoneja, daemoneja sekä tietysti paholaisia ryntäämästä tuhansien soturien
ryhmissä kaupungin sokkeloihin, joissa he tekivät erittäin merkittävää ja kauhistuttavaa tuhoa. Ja
demoneja tuli jatkuvasti lisää demoniportin kautta ja elleivät suurimmat velhot pystyisi sitä sulkemaan,
alkaisi loputon sota, joka päättyisi vasta kun Morsilmin olisi raunioina. Ärähtäen Awern nosti Nuruhuinën
torjumaan demonikirveen jämäkän iskun ja viskasi sitten tikarin päin hyökkäävän kal’dakan suojatonta
kaulaa. Karjahtaen pimeyden olento tarttui vaistomaisesti toisella kädellään estämään pulppuavan veren
valuminen, mutta siitä riippumatta kerkesi iskeä takaisin aseellaan aiheuttaen syvän haavan
pimentohaltiakuninkaan kylkeen. Huudahtaen tuskasta Awern survaisi maagisen sapelinsa rajusti läpi
demonin haarniskoidun rintakehän ja pienen vastustuksen jälkeen panssari antoi periksi, jolloin kal’daka
katosi kouristuksen omaiseksi mustana savuna ilmaan. Soturi vajosi seinämää vasten hengittäen
raskaasti ja pidellen haavaansa, josta pursui lämmintä verta maalle. Kuvajaiset hänen silmissään alkoivat
hämärtyä, pian erottui vain epämääräisesti taistelevien olentojen sekamelskaa ja kuolevien
kauhistuttavia kirkaisuja. Awern kuuli tuskanhuudon ja samassa verta pärskyi pitkin hänen ruumistaan.
Joutsenritarin korventunut ja kidutettu ruumis näkyi siitä riippumatta, että tajuttomuus ja kuolema olivat
lähellä. Pimentohaltiakuninkaan silmät suurenivat tuosta näystä, mutta hänellä ei ollut voimia edes
huudahtaa. Kaikki tuntui niin etäiseltä… yllättäen pehmeä valo lankesi Awernin ylle ja kuvat hakivat taas
uutta muotoa. Jyskyttävä tuska kuitenkin palasi, mutta sekin lieveni, kunnes lopulta se oli vain etäinen
muisto. Ähkäisten Awern nousi pystyyn ja huomasi arkkienkelin edessään. Olento oli miespuolinen ja
tämän komeilla kasvoilla näkyi tuima päättäväisyys. Nyökäten taivaiden soturi pyyhälsi mukaan veriseen
taisteluun jättäen Awernin miettimään yksin tapahtunutta.

Kyil’Zhal oli pienentynyt takaisin haltiamuotoonsa. Hän käveli nyt tyynesti rauhallisesti liikkuvan
arkkienkelimäisen olennon perässä ja taistelijoita näkyi yhä vain vähemmän. Pian he olivat alueella, jota
kamppailu ei ollut lainkaan koskettanut. Se oli Huinën satama, suuri kooltaan ja legendaarinen
laivoiltaan. Nyt kyseinen paikka oli kuitenkin vain hylätty, tyhjä kaupunginosa, jossa sadat talot pitivät
piilossa pimentohaltiasiviilejä. Tuhahtaen Kyil’Zhal katsoi puolihaltian näköistä olentoa, joka kääntyi
hitaasti häntä päin. He olivat noin viidenkymmenen metrin päästä toisistaan, mutta silti kummatkin
erottivat toisensa hyvin selkeästi. Hetken toisiaan katsottuaan, ilmestys avasi suunsa ja lausui katkerat
ja vihantäytteiset sanat, "Kuinka kehtaat häpäistä minun ja perheeni nimen leikkimällä jumalaa? Eikä
siinä vielä kaikki, vaan otit ja menit vielä pettämään sukulinjani. Tästä hyvästä kunnian neitsyet eivät
sinulle laula." Kyil’Zhal säpsähti järkyttyneenä. Kymmenet kysymykset pyörivät hänen mielessään.
Kuinka tuo olento tiesi hänen vallankaappausajatuksistaan? Kuka tämä puolihaltia oli? Miten hän tiesi
kaiken? Päätään pudistaen Kal’daka katsoi arkkienkeliä oudoksuen ja puki sitten ajatuksensa
kysymykseksi, ”Kuka sinä olet? Ja mistä tiedät kaiken?” Ilmestys nauroi päin hänen naamaansa.
Mahtidemonin kasvot vääntyivät raivokkaaseen irvistykseen, mutta ennen kuin hän kävi suinpäin
hyökkäykseen, puolihaltia keskeytti hänet. ”Luulisi sinun tietävän paremmin. Kuule siis nimeni: Fëanáro
Rafael Nénharma!” Hiljaisuus vallitsi kummankin henkilön välillä. Kyil’Zhalin kasvot vääntyivät moniin
ilmeisiin, jotka kuvastivat vuoroin järkytystä, vuoroin ihmetystä. Kooten lopulta itsensä, mahtidemoni
katsoi puolihaltiaa, joka seisoi varsin rauhallisesti paikoillaan. Yksinkertainen vastaus, todella ja se oli
ratkaissut yhdellä heitolla kaikki sadat kysymykset. Vain yksi oli jäljellä: miksi? Ärähtäen Kyil’Zhal katsoi
vastustajaansa uusin silmin. "Olet siis kääntynyt valoon, Fëanáro..." Kal’daka sanoi, salaamatta
järkytystä ja katkeruutta äänensävyssään. Vastaus tuli välittömästi. ”Valoon... hah. Luulisi sinun tietävän
paremmin.” Rafael katsoi entistä luutnanttiaan ilmeisen huvittuneena. "Ulkomuotosi puhuu puolestaan.
Hehkut voimaa, sellaista voimaa jota vain harvat tuntevat. Tunnen aurasi, tunnen sen pyhyyden... Mutta
silti myös pahuutta sen sisällä", Kyil’Zhal vastasi. ”Tuotat minulle pettymyksen, kun käytät ihmisten
käsitteitä”, Rafael totesi huokaisten ja päätään alistuneesti pudistaen.

Kyil’Zhalin olisi sillä hetkelle tehnyt kovasti mieli survaista kyntensä entisen jumalansa hennon kaulan
lävitse ja sainkin vain vaivoin hillittyä itsensä. Sen sijaan hän karjaisi raivostuneen vastauksensa,
”Pettymyksen?! Fëanáro, sinä petit meidät! Taistelimme lippusi alla, teurastimme Enelyan kansaa
nimeesi! Toimme sinulle kuolevaisten sielut, toimme sinulle voiton ja kunnian. Mutta nyt. Nyt olet
kääntynyt meitä vastaan!” Rafaelin silmät kapenivat vaarallisesti ja hän tokaisi samaan sävyyn oman
vastauksensa. "Minä jätin perheyhteisön tyttärenpojan huostaan ja nyt sinä olet pettämässä hänet.
Minun aikani tuli astua syrjään, mutta sinulle ei ole määrätty aikaa petokseen, sen teet omaa ahneuttasi,
kurja." Kyil’Zhal oli hetken aikaa hiljaa ja katsoi sitten Rafaelia vaitonaisesti. Hetken päästä hän virnisti
kierosti ja alkoi puhua hulluuden täyttämillä, ylimielisillä sanoillaan, "Etkö tiedä kuka olen? Olen Kyil'Zhal
Tuonelanliekki, tämän maailman tuomio! Demoniulottuvuuden uskollisuus kuuluu jo minulle! Sinthol on
heikko ja pian jokainen endukai, jokainen lapsesi, jokainen Nénharma kuolee ja minusta tulee
kaikkeuden valtias!" Hän nauroi, sillä suurin osa sanoista oli totta. Kyllä, demonit olivat jo pääasiassa
hänen takanaan. Ne harvat, jotka olivat yhä uskollisia Nénharmen suvulle, koostuivat lähinnä kolmannen
tason Sintholin entisistä alaisista, jotka uskoivat selviytyvänsä jos pysyisivät demoniulottuvuuden
”valtiaan” puolella. Nárindon kanssa he kukistaisivat pian tuon nukkehallitsijan ja oikean johtajan oli aika
astua tilalle. Tietysti arkkipaholainen pitäisi raivata tieltä, mikäli tämä ei suostuisi yhteistyöhän.
"Turhuutta ja tyhjää ajat takaa. Loppusi on tässä ja nyt valitsemasi polun vuoksi." Fëanáro Rafael
Nénharme totesi synkästi ja tämän puolihaltia muoto alkoi väreillen etsiä uutta hahmoa. Raivokkaasti
karjahtaen Kyil’Zhal aloitti samantapaisen loitsun ja hänen piirteensä jäykistyivät ja sitten alkoivat sulaa
kasaan muodostuen suureksi olennoksi…

Gnabt ravisteli päätään ärtyneenä. Ei sen näin pitänyt mennä! Haltiat olivat pistäneet suuret
kilpimuodostelmat kaduille torjuen örkkien toivottomat hyökkäykset. Ilman suurempaa voimaa he eivät
pääsisi lävitse. Hän käski noin sadan peikon joukko-osaston hyökätä päin lähimmällä kadulla olevaa
joutsenritareiden puolustuslinjaa. Ne nyökkäsivät itsevarmoina johtajalleen ja lähtivät karjuen
rynnäkköön vihollisiaan kohti. Gnabt seurasi näiden kulkua toiveikkaasti - kunnes suurin osa keihästettiin
ja muutamat henkiin jääneet saivat vain hakattua viitisen tusinaa vihollista ennen omaa kuolemaansa.
Ärähtäen suurpeikko kulki ympäriinsä yrittäen keksiä keinoa, jolla päästä lävitse. Hänen oli löydettävä
Kyil’Zhal ja kysyttävä tältä seuraavat komentonsa. Kaikkia asemapaikkoja ei toistaiseksi ollut saavutettu
ja heidän päähyökkäyksessä pysäytetty. Vaikka he pitivät kaupungin koko eteläosaa hallussaan (tai
ainakin sen poltettuja raunioita), he eivät päässeet pidemmälle. Demonit ja ulkopuolelle jääneet örkit
kamppailivat pitkin Morsilmin katuja ja kenttiä pohjoisosassa, itäosassa, ja länsiosassa, mutta näyttivät
olevan toivottomassa alakynnessä. Gnabt vilkaisi ylös nähden reilusti yli kahdentuhannen örkin ja hiiden
nousevan sadan soturin ryhmissä jokaisen lähistön talon katoille varsijousineen ja menevän saman tien
asemiin ampumaan alapuolella olevia suurhaltioita. Gnabt huudahti voitonriemuisesti luullen nuolien
hoitelevan itsepintaiset puolustajat, mutta yllättäen pimentoväen hyökkäykseen vastattiin samalla
tavalla: Tuhannet pimentohaltioiden jalkamiehet laittoivat miekkansa tuppeen ja vetivät jouset esille.
Nuolisade iski päin ylhäällä olevia örkkejä, tiputtaen kerralla monta sataa alas varmaan tuhoon. Nämä
joutuivat muuttamaan ampumiskohteitaan ja pian ilma olikin täynnä lentäviä ammuksia. Yllättäen
kuitenkin jotkut pimentohaltiat viskasivat köysiä ja ne saivat otteen kattopaaleista. Ei kestänyt
kauankaan, kun sadat taistelijat kipusivat vikkelästi niitä pitkin ylös ja verinen lähikamppailu alkoi. Gnabt
huokaisi ja myönsi itsekseen olevansa loukussa.

Yllättäen Zacharas itse saapui hänen vierelleen. Tämä oli jäänyt vampyyrien pääjoukon kanssa kaupungin
raunioille ”levätäkseen” (vaikka Gnabt uskoi näiden olevan vain haluttomia taisteluun ja uhrauksiin) ja
odottamaan tilanteen selkenemistä. Nyt tuo cruentus seisoi ylväänä peikon edessä ja vilkaisi ilmeisen
huvittuneena katoilla tapahtuvaa teurastusta. ”Sinuna vetäisin joukkosi pois ylhäältä, ellet tahdo heidän
kaikkien kuolevan”, Zacharas tokaisi ja kääntyi katsomaan suurhaltioita, jotka taistelivat jatkuvasti
örkkien iskuja vastaan. ”Näiden kanssa sinulla on siis ongelmia?” cruentus kysyi kääntämättä huomiotaan
jatkuvasta yhteenotosta. ”Saastat estävät meidän pääsymme eteenpäin”, Gnabt ärähti vihoissaan.
Tyynenä vampyyriherra käveli rauhallisin askelin lähintä katua kohti ja totesi sitten vain vastaukseksi
”Katsotaan mitä voin tehdä.” Cruentus kulki jonkin matkaa, ja pysähtyi sitten odottamaan kärsivällisesti
kauhusta kirkuvien hiisien pakojuoksun loppua. Näiden kadottua Zacharas asettui raskaasti hengittävien,
mutta taisteluun valmiina olevien suurhaltioiden eteen. Yksi näistä katsoi heidän eteensä ilmestynyttä
olentoa ja karjaisi varoituksen. Valitettavasti liian myöhään. Tulipallo lennähti cruentuksen kädestä ja
iskeytyi rajusti joutsenritareiden puolustusta vasten. Räjähdys viskasi ilmaan kymmeniä haltiasotureita ja
loput juoksivat tulessa poispäin. Muutamat eloon jääneet haparoivat savun lävitse etsien jotain mihin
tukea. Gnabt katsoi Zacharasta hämmästyneenä, mutta samassa verduneita oli juoksemassa hänen
ohitseen. Ne ryntäsivät muilla kaduilla olevia puolustuksia vastaan ja varjomagiallaan saivat suur- ja
pimentohaltiat perääntymään kauhun vallassa. Nyökäten Zacharas lähti soturiensa perään. Rypistäen
otsaansa Gnabt viittasi laumoilleen ja itsekin aloitti uuden hyökkäykseen.

Malachai nauroi ja viskasi salaman päin taistelevien pimentohaltioiden joukkoja. Kolmisen tusinaa kuoli
välittömästi lennähtäen päin huoneen seinämiä ja saman verran jäi haavoittuneina ja kärventyneinä
lattialle tuskailemaan. Cruentus nyökkäsi suurelle verdunjoukolleen ja nämä ilmestyivät toisista huoneista
veriset aseet käsissään. Malachai hymyili ilmeisen huvittuneena ja viittasi Adriania sekä Jairionia
johtamaan joukkoa ja tulemaan mukaansa, eikä kestänyt kauankaan kun he juoksivat pitkin palatsin
käytäviä teurastaen eteensä tulevia kuolevaisia. Malachain vampyyrit olivat päättäneet hivenen
”huvitella”, eli toisin sanoen hyökätä suuriin rakennuksiin ja palatseihin, joissa avuttomat asukkaat
anelivat heiltä armoa. Tälläkin hetkelle he olivat valtaamassa varsin vaikuttavan suvun linnaketta, joka
tosin oli täynnä ruumiita, kiitos verdunien nopeiden iskujen. Pari pimentohaltiasoturia ryntäsi nurkan
takaa, mutta kaatuivat välittömästi satojen ja taas satojen vampyyrien rynnätessä heidän ohitseen
viiltäen vihollistensa kaulat auki. He olivat saapuneet rakennuksen keskussaliin, jossa aatelishaltia
oleskeli istuimellaan, ympärillään melkeinpä kahden sadan henkivartijan joukko. ”Verduneita!” joku
sotureista huudahti ja korkea-arvoiset haltiat kiiruhtivat kiljuen taistelijoiden muodostelmien taakse.
Malachai virnisti häijysti ja samassa viilettikin ilman halki ja tarttui erääseen pimentohaltiasoturiin –
ilmiselvästi johtajaan – ja iski tämän seinää vasten. Hymyillen julmasti hän puri järkyttynyttä
viholliskomentajaa kaulavaltimoon ja imi ahnaasti uhrinsa veren jähmettyneiden puolustajien edessä.
Tyydytettyään nälkänsä, Malachai viskasi ruumiin sivuun ja vetäisi miekkansa esille. Haltiasoturit
vilkaisivat toisiaan, mutta samassa verdunit kävivät näiden kimppuun. Koko salin pituudelta alkoi verinen
yhteenotto, jossa tosin puolustajat olivat toivottamassa alakynnessä. Kaaoksesta erkaantui kaksi
tavallista soturia ja ne suuntasivat katseensa siviilejä ahdistelevaan cruentukseen. Ne hiipivät niin
vaivihkaa kuin pystyivät ja kävivät sitten hyökkäykseen huudahtaen. Malachai oli kuitenkin ajat sitten
huomannut nämä ja epäkuolleen ruumiin voimakkaalla potkulla mursi toisen haltian leuan ja taittaen
samalla niskan poikki. Toinen taas sai sivallettua vampyyriherraa selkään, mutta kuin mitään ei olisi
tapahtunut, Malachai viilsi soturin kahtia miekallaan. ”Kas näin”, Cruentus hymähti, ja kääntyi takaisin
siviiliuhreihinsa. Yhtäkkiä näiden eteen astui pimentohaltia, jonka hienosta sametista kudottu
mustakaapu hohti loisteliaana maagisesti kirkastetussa salissa. ”Et koske heihin, ennen kuin minun
vereni on vuodatettu, ja ruumiini makaa kylmänä lattialla”, hahmo ärähti ja vetäisi hienosti taotun
miekkansa esiin. Malachai tutkaili henkilöä jonkin aikaa ja kysäisi sitten, ”Tämän palatsilinnakkeen
hallitsija ja yksi Morsilmin arvostetuimmista lordeista, vai?” Pimentohaltia nyökkäsi synkkänä ja nimesi
ylpeänä itsensä. ”Olen Afanier ja tämä on sukuni koti! Minä en koskaan anna sitä sinunlaisillesi
verenimijöille. Puheet riittävät, kaadu, pahuuden sikiö!” Samassa lordi kävi hyökkäykseen ja teki
kolmisen taidokasta sivallusta. Malachai torjui ne helposti ja naurahti, ”Kuole sitten sukusi kanssa.”
Afanier iski rajusti vastaukseksi ja sai pistettyä vampyyriherraa rintakehään. Malachai kävi siitä
piittaamatta vastahyökkäykseen miekka verenhimoisesti loistaen. Terät iskivät toisiaan vasten kipinät
sinkoillen. Cruentuksella ei olisi ollut periaatteessa vaikeuksia tuhota pimentohaltiaa siihen paikkaan,
mutta hän halusi pitää hivenen hupia ennen tämän surmaamista. Malachai kuitenkin kyllästyi lopulta
leikkiin, jolloin Afanier lyyhistyi kolmen tappavan iskun lyömänä maahan. Taistelu oli muuallakin
lopuillaan. Verdunit viimeistelivät työtään ja sali oli mustanaan pimentohaltia soturien ruumiista. Jopa
siviilit, Malachain harmiksi, oli surmattu.

Awern katsoi surullisena tornista miten pimeyden laumat ryntäsivät pitkin katuja tappaen ja teurastaen
jokaisen eteensä tulevan. Vampyyrit ja örkit tunkeutuivat koteihin murhaten ja kiduttaen niissä asuvia
haltioita. Tosin vaikka kukaan näistä ei antautunut (kaikki osasivat taistella, ongelmana oli, että itse
koulutettu armeija oli melkein kokonaan tuhottu) eivät he pystyneet taistelemaan mahtavaa
demoniarmeijaa vastaan yksin. Maagiset salamat välähtivät ja tulipallot sinkoutuivat läpi mustan yön. Nyt
olisi pitänyt olla jo keskipäivä: mutta ei, demonit olivat horjuttaneet tasapainoa ja näytti uhkaavasti siltä,
että kukaan ei enää koskaan nauttisi päivän valon tuomasta lohdusta. Ja jos tarkkoja ollaan, yhteenotto
oli kestänyt jo kaksi päivää. Täällä, kaupungin läntisessä osassa toisten muurien suojelemana, Morsilmin
puolustajat järjestäytyivät jälleen uudestaan. Demonien, örkkien ja vampyyrien joukkojen yhdistyttyä
haltiat olivat ajettu suurilta aukioilta ja kentiltä ja katuja puhdistettiin paraikaa. Siviilejä oli pyritty
tuomaan turvaan soturien mukana, mutta vain kolmannes oli saapunut. Sitä paitsi, Aranhil itse ja
melkein yksitoistatuhatta joutsenritaria oli kadoksissa, luultavasti taistelemassa paraikaa kaupungin
muissa osissa. Myös monet pimentohaltioista olivat yhä hallussa pidetyn alueen ulkopuolella, eikä kukaan
tiennyt missä. Awern huokaisi raskaasti huomatessaan demoniarmeijan hyökkäävän nyt toisiakin
muureja vastaan. Örkit toivat mukanaan köysiä ja tikkaita ja valmistautuivat iskemään ne tasanteita
vasten. Yli kolme muurinmurtajaa lähestyi sulkeutuvia portteja kohti. Pimentohaltiat suuntasivat
nuolensa vihollisiinsa ja niiden lauetessa alkoi uusi, entistä verisempi puolustustaistelu. Awern kiiruhti
niihin paikkoihin, joihin tikkaat iskettiin muiden sotureidensa kanssa. Jokin sai heidät kuitenkin
pysähtymään. Kaukana liekkien runtelemassa kaupungissa, mahtavissa Varjojen satamissa näkyi kaksi
suurta välähdystä ja kaksi suurta petoa.

Turma

Jälleen kerran Kyil’Zhal Tuonelanliekki oli tosimuodossaan ja tuosta olennosta uhkuva mahti oli valtava.
Tulen peittämä nahkainen iho oli yötäkin mustempi ja silmät loistivat kuin helvetin pätsit. Pimeydestä
muovattu haarniska suojasi melkein koko ruumiin, mutta sen lävitse tuleva tuli oli silti yhtä kuumaa kuin
panssaria ei olisikaan. Huomiota herättävin asia tuossa kal’dakassa oli kuitenkin siivet: niin suuria siipiä
ei edes lohikäärmeillä ollut. Nimensä mukaisesti ne peittivät taivaan ja kaikki valo niiden alapuolella
kaikkosi. Mutta tuotakin demoniherraa suurempi ilmestys seisoi tämän edessä. Fëanáro Rafael
Nénharma, valtava koirademoni, suurin pimeys ja suurin valo mitä Enelya oli koskaan kohdannut. Tämän
valkoinen turkki hohti voimakasta auraa, joka oli sekä hyvä että paha. Kuten muutkin koirademonit,
tämäkin omasi repaleisen kielen ja valtavat kynnet. Silmät hohtivat punaisina vihasta ja voimasta ja
valtavat hampaat muistuttivat lähinnä suurten sapelien rivistöä. Nuo kaksi mahdikasta olentoa vertailivat
toisiaan pitkän aikaa. Kumpikin oli ainakin viisikymmentä metriä pitkä, tosin Rafael oli jonkin verran
Kyil’Zhalia suurempi. Demoniherrassa oli sillä hetkellä monia tunteita. Päällimmäinen niistä oli ylpeys ja
viha, toinen pelko ja kauhu. Ärähtäen Kyil’Zhal yritti karkottaa jälkimmäisen mielestään ja keskittyi
kostoonsa ja raivoonsa. Fëanáro saisi kärsiä. Samassa tuo mahtiolento ryntäsikin häntä kohti.
Ällistyttävän nopeasti se iski Chathin kal’dakan käsistä, sivalsi haarniskan auki ja survaisi kyntensä
Kyil’Zhalin kaulaan yrittäen taivuttaa tämän niskaa taaksepäin. Ärähtäen Demoniulottuvuuksien suurin
olento sivalsi Rafaelin rintakehän auki, mutta koirademoni iski käpälällään Kyilin käden melkein irti.
Hämmästyneenä näin suorasukaisesta hyökkäyksestä mahtava demoniherra teki kaikkensa
vastustellakseen Rafaelin vääntämästä hänen päätään. Koirademonin käsissä oli kuitenkin
hämmästyttävä voima, ja hänen niskansa päästi jo toisen rusahduksen. Epätoivoissaan ja tuskissaan
mahtava olento jälleen iski omat kyntensä Rafaelin ruumiin lävitse, vieläpä monia kertoa, mutta tämä ei
näyttänyt piittaavan. ”Olen henkiolento, manifestoituneena et pysty vahingoittamaan aineellista
ruumistani.” tämä totesi kuivasti ja lisäsi vielä pilkallisesti perään. ”Hyvästi, oi suuri Kyil’Zhal
Tuonelanliekki!” Kal’dakan niska tuntui olevan tulessa ja kipu tulvahti ympäri tämän ruumista. Hän ei
kuolisi näin! Ei näin helposti! Kyil’Zhalin ajatukset karjuivat ja hän keräsi henkistä voimaansa. Sitten
demoniherra päästi auransa valloilleen mustan sieluenergian muodossa, ja se iskeytyi suoraan Fëanároon
lennättäen tämän satoja metrejä kauemmaksi ja koirademonin suuri keho murskasi kaikki eteensä
tulevat rakennukset, joissa haltiat kirkuivat kauhuissaan.

Örkkien ja vampyyrien sotajoukko ryntäsi päin eräälle aukiolle muodostelmiin jähmettyneitä


joutsenritareita. Nämä odottivat tuiman päättäväisesti vihollisten tuloa ja pian nuo saapuivatkin verta
janoten. Seipäät ja miekat esiin vetäisten, suurhaltiat lähtivät juoksuun kohti pimeyden armeijaa
sotahuutoja karjuen, läheten näitä hetki hetkeltä. Kummankin armeijan etulinjat sukelsivat eteenpäin ja
törmäsivät sitten toisiinsa valtaisalla voimalla. Alkoi jälleen verinen yhteenotto, joka levisi nopeasti koko
suuren aukion pituudelle. Gnabt itse johti tätä laumaa, tosin verdunien johdossa oli vampyyri nimeltään
Vivaldi. Näiden komennossa pimeyden armeija hakkasi kaiken eteensä tulevan, välittämästä tappioista
tahtoen vain surmata jokaisen haltian, joka vielä pysyi pystyssä. Terät iskivät terää vasten ja taistelun
kaiut kantautuivat läpi runnellun kaupungin. Gnabt heilutteli mahtavaa nuijaansa murskaten
joutsenritareita sitä mukaa kun näki näitä luottaen samalla täydellisesti Kyil’Zhalin tälle lahjoittamaan
haarniskaan, joka torjui suurimman osan suurpeikkoon suuntautuvista iskuista. Sivummalla Vivaldin
johtamat verdunit hyökkäsivät varjoista ja väijyksistä surmaten lukemattomia puolustavia vihollisiaan.
Suurhaltiat eivät kuitenkaan antaneet periksi, vaan kamppailivat sinnikkäästi vastaan yrittäen parhaansa
mukaan poistaa maailmasta ennen kuolemaansa niin monta petoa kuin mahdollista. Salama välähti ja
sadat ritarit lensivät kärventyneinä läpi ilman. Tulipallo iskeytyi polttaen kaiken tieltään. Maaginen
myrkky aiheutti kouristuksenomaiset kuolemat. Verdunit käyttivät voimiaan ja kylvivät kuolemaa
sinnikkäiden suurhaltioiden keskuuteen. Näiden aseet hakkasivat epätoivoisina eteen tulevia örkkejä,
mutta lopulta rivit hajosivat samaan aikaan monista kohdista ja pimeyden joukot saartoivat urheat
joutsenritarit osastoiksi, jotka sittemmin pilkottiin palasiksi. Ne harvat, jotka välttyivät tältä kohtalolta,
toitottivat perääntymistorvea ja juoksivat kohti kauempana kohoavaa suurta temppeliä. Gnabt
örkkeineen mene näiden perään, mutta Vivaldi vampyyreineen lähti eri suuntaan yrittääkseen puhdistaa
toinen lähistöllä oleva aukio vihollisarmeijasta.

Rafaelin hahmo nousi pystyyn suhteellisen helposti ja tämän silmien tulesta päätellen tuo koirademoni oli
nyt enemmän vihainen kuin pitkään aikaan eliniässään. Kyil’Zhal hengitti raskaasti ja piteli kaulansa
haavaa, josta pursui verta maahan suurina pisaroina. ”Aika lopettaa sinut, verenpettäjä”, Rafael sanoi
synkällä äänellä ja nosti päänsä päästäen suuren karjaisun. Sen voimasta taivas avautui ja magia kieppui
ilmassa. Yllättäen Kyil’Zhalia kohti alkoi suorastaan sataa happoa, happoa, joka olisi tunkeutunut minkä
tahansa jalohopeapanssarin lävitse. Se tippui taivaasta suurina pisaroina ja ne polttivat maan siihen
osuessaan. Demoniherra kuitenkaan ei ollut niin helppo vastus, vaan tämä loi synnyinvoimansa avulla
suuren tulikentän ympärilleen ja hapon osuessa siihen se katosi sihahtaen. Talot syttyivät kaikkialla
tuleen ja haltiat kuolivat tuskissaan. Ärähtäen Kyil’Zhal vahvisti suojakenttäänsä ja onnistui pitämään
hapon loitolla. Yllättäen Rafael nyökkäsi ja sitten kuoleman sade muuttui jääsateeksi ja nuo
kristallimaiset esineet jäädyttivät korventuneen maan. Ne kuitenkin sulivat osuttuaan Kyil’Zhalin
henkiseen tulimuuriin ja se sai demoniherran väkisinkin ajattelemaan, mitä ihmettä koirademonia yritti.
Ärähtäen Kal’daka sammutti suojakenttänsä, ja loi tulipyörteen, jonka hän sitten viskasi täydellä voimalla
sataman poikki kohti Fëanáro Rafael Nénharmaa. Liekit polttivat kaiken edestään, tuhosivat talot ja laivat
sekä polttivat maan. Mutta kun ne saavuttivat kohteensa, koirademoni vain heilautti kättään, jolloin
pyörre ensin kylmeni jääksi ja hajosi sitten palasiksi maahan. ”Tuotat minulle pettymyksen, Kyil’Zhal”,
Rafael totesi ilmeisen vahingoittumattomana. Karjahtaen Kyil’Zhal nosti auransa niin korkealle ja teki niin
kuin aikaisemminkin: Laukaisi sen sieluenergiana päin Fëanáron nauravia kasvoja tarkoituksena pyyhkiä
tuo huvittuneisuus koirademonin kasvoilta. Se lensi ilman halki ja osui kohteeseensa. Räjähdys vapisutti
kaupunkia ja valtava savukerros nousi sieltä, missä Rafael oli ollut. Kyil katsoi jälkiä ja uskalsi melkein
toivoa voittaneensa. Mutta ei hän kyllä yllättynytkään nähdessään Fëanáron olevan
vahingoittumattomana demoniherran edessä. ”Etkö pysty parempaan? Säälittävää”, koirademoni tokaisi.
Vihasta leimuten Kyil’Zhal nousi pystyyn ja katsoi vastustajaansa arvioivasti. ”Tämä on ohi nyt. Aika
lopettaa peli”, Fëanáro Rafael Nénharma lausui ja aukaisi suunsa. Siihen alkoi muotoutua magiasta
koostuva, puhtaimman voiman tuottama pallomainen energia keskittymä, joka hehkui suurinta mahtia,
mitä oli koskaan nähty. Se laajeni koko ajan muuttuen jatkuvasti vain kahta kauheammaksi. Kyil’Zhal
Tuonelanliekki katsoi sitä ja tiesi, että jos se osuisi, hän olisi tuhon oma. Siispä kal’daka valjasti kaiken
auransa, kaiken henkisen voimansa, kaiken psionisen mahtinsa, kaiken mitä hänellä oli. Se muotoutui
hänen käsiinsä suureksi, samantapaiseksi energiakoostumukseksi kuin Rafaelilla ja se veti vertoja tämän
luomalle ilmestykselle.

Muureilla Awern sivalteli miekallaan ja syöksi örkkejä syvyyksiin toisensa perään. Taistelu jatkui
kaikkialla, niin demoneja kuin muita pimeyden olentoja vastaan. Daemonit ja kal’dakat lensivät suoraan
muurille ja tappoivat kaikki, jotka pystyivät ja saivat surmansa sitten itsekin. Portti oli jo murtunut ja
petojen laumat ryntäsivät siitä sisään. Kaaos vallitsi joka puolella ja kuolleet kasaantuivat toistensa
päälle. Zacharaksen johtamat verdunit kiipesivät muurille ja iskivät sotureita näiden kääntyessä, kadoten
saman tien varjoihin. Awernin johtamat pimentohaltiat kuitenkin kamppailivat urheasti vastaan, vaikka
jotkut olivatkin jo perääntyneet aukiolle puolustautumaan portista tulevia demoneita ja örkkejä vastaan.
Aseiden kalahtelut ja kuolevien kirkaisut kiirivät läpi taistelukentäksi muuttuneen kaupungin, saaden
jokaisen taistelijan sydämen värähtämään. Awern huitaisi aseellaan, surmaten välittömästi erään häntä
kohti hyökkäävän daemonin. Lähellä oleva kal’daka sivalsi rajusti kynsillään perääntyvää puolustajaa
hakaten samalla kappaleiksi erään pimentohaltiakuninkaan vieressä seisovan urhean soturin. Ähkäisten
Awern iski Nuruhuinëllaan tuota olentoa kaulaan ja päätön demoni tippuikin alas muurilta toveriensa
niskaan, kadoten sitten mustana savuna ilmaan. Vihollisia kuitenkin tuli koko ajan lisää ja heidän olisi
pakko pian perääntyä, elleivät lisävoimat tulisi ajoissa. Karjaisten sotahuudon pimentohaltia ryntäsi
sapelillansa sivallellen lävitse sekasortoisen taistelun, joka riehui kaikkialla muurilla. Lähistöllä oleva torni
oli kovan hyökkäyksen kohteena, örkit ryntäsivät portaita pitkin, vampyyrit hyökkäsivät ikkuna-aukkojen
lävitse ja demonit iskivät katolle. Siellä pinteessä olevat puolustajat tekivät parhaansa, mutta näiden veri
valui jo pitkin rakennelman ennen niin uljaita seinämiä. Ärähtäen Awern pysähtyi ja viittasi kahden
tusinan soturin ryhmälle käskien näitä tulemaan perässä. Ryhmän johtaja tunnisti oitis kuninkaansa ja
nyökkäsi kunnioittavasti sekä komensi miestensä seuraamaan. Meidän on kestettävä,
pimentohaltiakuningas totesi mielessään hiljaa. Osasto ryntäsi pitkin muuria saapuen lopulta tornin oven
suuaukolle. Sisältä päin kuului miekkojen iskuja ja tuskanhuutoja. Awern ryntäsi sisään silmät palaen
huutaen ”Enelyan puolesta!” ja hänen takanaan tulevat joukkonsa yhtyivät siihen. Soturit ryntäsivät
örkkien selkään, hakaten näiden yksittäiset taistelijat helposti maahan. Hajaantuen ympäri tornia
apujoukot pyrkivät pelastamaan kumppaninsa ja surmaamaan mahdollisemman monta petoa. Pian
taistelun äänet alkoivat uudelleen, kahta kauheammin. Awern ryntäsi rappusia ylöspäin ja sivalsi
puolihuolimattomasti läheisen verdunin kahtia. Tuo olento kuitenkin ehti sivaltaa häntä tikarilla lonkkaan
ja se sai pimentohaltiakuninkaan kompastumaan tuskasta. Ärähtäen hän käänsi katseensa uusimpaan
haavaansa ja totesi sen varsin syväksi. Repäisten eräältä kuolleelta pimentohaltialta paidan lahkeen, hän
sitoi sen tiukasti vahingoitetun kohdan ympärille ja jatkoi matkaansa. Taistelu kiihtyi hänen ympärillään.

Kaksi mahtiolentoa seisoi vastakkain luoden kummatkin valtavaa puhtaimman magian ilmentymää. Nämä
olivat jo niin suuria, että niistä säteilevä energia poltti pelkällä kosketuksellaan rakennukset, ja haivutti
tuhkaan raunioituneet muurit. Ja silti niiden voimat vain kasvoivat kasvamistaan ja pian näytti siltä, että
koko kaupunki katoaisi noiden mahdin ilmentymien iskiessä. Totta se olikin! Kyil’Zhal Tuonelanliekki ja
Fëanáro Rafael Nénharma kummatkin tiesivät sen. Ja ei pelkästään kaupunki, myös koko sitä ympäröivä
lähivuoristo ja jopa sen takana oleva valtava jäätikkökin tuhoutuisi tuossa suurenmoisessa
räjähdyksessä! Se taas aiheuttaisi luultavasti kauheita luonnonmullistuksia ja kaikki pohjoisessa jäljellä
olevat sivilisaatiot saisivat kärsiä niiden otteissa. Tuo tapahtuma olisi käynyt Kyil’Zhalille pelkkänä
herkkuna, ellei sitten hänen demoniarmeijansa olisi paraikaa taistelemassa tämän kuolevan kaupungin
syvyyksissä. Vaan vaihtoehtoja ei ollut, demoniherra tiesi sen. Mikäli hän arvostaisi omaa aineellista
maan päälle luotua ruumistaan, se olisi tehtävä. Demoniarmeijan pystyisi tietysti kokoamaan uudestaan,
vaikka ei niin vahvana kuin ennen.
Yllättäen Rafaelia hymähti halveksivasti ja haivutti kerääntyvän magian kidastaan. Kyil’Zhal katsoi
vastustajaansa järkyttyneenä, ymmärtämättä miksi tuo olento oli hylännyt suurimman iskunsa. Tai
pikemmin antanut demoniherralle avoimen mahdollisuuden lopettaa heidän taistelunsa siihen paikkaan.
Kal’daka katsoi Rafaelia epäluuloisesti yrittäen saada selville oliko tällä jotain muuta hänen varalleen. Tuo
olento kuitenkin vain seisoi itsevarmana, hymyillen kyynisesti paikoillaan. Karjahtaen raivosta ruumis
tuleen leimahtaen, Kyil’Zhal valmistautui viskaamaan jo hänen rintakehänsä kokoisen energia
keskittymän päin vastustajan, kun Fëanáro Rafael Nénharma teki jotain odottamatonta. Tuon olennon
silmät rävähtivät auki, ja tämä osoitti häntä demonisella ”kädellään”. Suuri koirademoni karjaisi yhden
käskysanan ja Kyil’Zhal tunsi miten ilma hänen ympärillään suoraan sanottuna syttyi tuleen. Kaikki
magia, mikä oli siihen kaupunkiin, ei, koko Enelyaan kahlittu, vapautui hirvittävällä voimalla päin
demoniherraa, kääntäen jopa tämän oman sieluenergian luojaansa vastaan. Karjuen epäinhimillisestä
tuskasta ja raivosta, Kyil’Zhalin kokosi jäljellä olevan mahtinsa ja nosti auraansa niin korkealle kuin
mahdollista ja kuka tahansa tuon tunteva puhdasmielinen olento olisi tuntenut tukehtuvansa ja
kuristuvansa pelkästä puhtaasta pahuudesta. Mutta vaikka demoniherra taisteli henkensä edestä tuota
suurta voimaa vastaan, siitä ei ollut hyötyä sillä kaikki iskettiin helposti takaisin ja käännytettiin
tuhoamaan pimeyden olemusta itseään. Karjuen tuskasta Kyil’Zhal sai käännettyä kidutetut kasvonsa
päin Rafaelia ja kal’dakan silmät syttyivät puhtaasta vihasta tuliin. ”Fëa...náro… Kuole…” Raadellun
olennon puhe katkesi henkiolennon nauraessa hänelle pilkallisesti ja huomauttaen sitten kyynisen
huvittuneena, ”Et ole koskaan saanut kohdata todellista voimaa. Pidä tätä vaikkapa viimeisenä lahjanasi.”
Magia runteli demoniherran ruumista polttaen nahan ja kuluttaen ruumista hitaan tuskallisesti
olemattomiin. Luut särkyivät, sulivat ja tuhoutuivat olemuksen sisällä ja voimat kaikkosivat jäsenistä.
Ärjähtäen Kyil’Zhal katsoi entistä jumalaansa sellaisen raivon kourissa, että sitä ei voinut sanoin kuvata.
Koko maailma saisi kärsiä! Sitten, käyttäen kaikki voimansa, hän tarttui maassa olevaan Chath
miekkaansa ja hyökkäsi karjuen eteenpäin. Magia kidutti ruumista, mutta suuri demoniherra ei välittänyt,
vaan ryntäsi kohti Rafaelia ja hänen aseensa syttyi verenhimoisiin liekkeihin. Tuhahtaen koirademoni
osoitti häntä sormellaan ja totesi yksinkertaisen, mutta silti niin mahtavan sanan: ”Kuole.” Kyil’Zhal
huomasi otteensa todellisuudesta katoavan. Maailma joutui kaaokseen ja tähdet sammuivat. Kuu katosi
ja maa muuttui mustaksi. Enää vain yksi näkyi kunnolla: Nénharma. Silmät sammuneina, kostonhalusta
sokaistuneena, demoniherra viskasi Chathin, liittäen tähän kaiken pilkotun aineellisen ruumiinsa
energian, päin Rafaelia, joka seisoi hymyillen paikoillaan. Kaikki särkyi sirpaleiksi Kyil’Zhalin silmissä,
mutta hän kerkesi nähdä miten hänen aseensa terä iskeytyi läpi koirademonin olkapään, mennen syvälle,
ja polttaen kaiken eteensä tulevan.

Petojen laumat olivat onnistuneet murtamaan puolustuksen toisilla muureilla ja ryntäsivät nyt pitkin
kaupunkia teurastaen julmasti kaikki eteensä tulleet. Ympäri katuja, aukioita ja jopa taloja pistettiin
pystyyn nopeasti tehtyjä soturirivistöjä, jotka yrittivät parhaansa mukaan pidätellä etenevää
demoniarmeijaa. Terät iskivät jälleen kerran kaikkialla toisiaan vasten ja veri valui pitkin liekkien
peittämän kaupungin värittömiä katuja. Joutsenritareiden uljaat uhraukset säästivät monien aseettomien
pimentohaltioiden perääntymisen kohti ainoaa tunnettua turvaansa: Awernin suurta linnakepalatsia, joka
täytti yli kolmannesosan koko suuresta pimentohaltia sivilisaation viimeisestä kehdosta. Kyseisen paikan
muureilla oli odottamassa monia pimentohaltia sotureita, vieläpä perin hyvin koulutettuja, ja näytti tällä
hetkeltä suurine varustuksineen parhaimpana turvana liekkien laumoilta. Silti suurin osa kaupungin
sotureista (Morslimin asukkaista suurin osa oli itse ryhtynyt sotureiksi ja kuin tyhjästä oli uusi
puolustusarmeija syntynyt) pysyi etäisten serkkujensa kanssa kamppailemassa demonien hyökyä
vastaan. Mutta kaikesta riippumatta he joutuivat perääntymään tuuma tuumalta väsyen ja kaatuen
haavoihinsa tai pelkästään puhtaaseen uupumukseen. Ei kestänyt kauankaan, kun monet linjoista
murtuivat sekä urheat haltiat hakattiin maahan raa’an vimman vallassa. Yksi toisensa perään murtuivat
asemat, yksi toisensa perään kaatuivat soturit, yksi toisensa perään tuhoutuivat linnoitukset. Kaiken tuon
hävityksen keskelle Awern johti suurta perääntyvien joukkoa kohti palatsiaan avaten tien Nuruhuinë-
sapelillaan. Tuo pimentohaltia valtias sivalteli aseellaan maahan vaarallisia petoja, örkkejä sekä
hornanhurttia armoa antamatta. Mutta vaikka tämä kamppaili uljaasti hirviöitä vastaan yrittäen
sotureineen raivata tietä, viholliset ryntäsivät jatkuvasti vain hyökkäykseen ja matka tuntui nyt täyttyvän
ruumiista ja haavoittuneista. Musta sapeli viilsi ilman halki surmaten jälleen uuden örkin. Yhdessä
välähdyksessä vasemmalta syöksyvä koirademoni huomasi olevansa kahtia lyöty, Nuruhuinën tehdessä
jälleen nopean sivalluksen. Ympäri aukiota pimentohaltiat ottivat mittaa liekkien joukoista ajaen näitä
puolestaan edestään, lahdaten satoja kappaleita demoneja sekä pimentoväkeä. Turhautuneesti ärähtäen
Awern viittasi joukolleen ja nämä lähtivät hänen johdollaan perääntymään kohti suurta palatsia, jonka
jylhät seinämät odottivat heitä lähettyvillä. Näytti kuitenkin, että se oli myös hyökkäyksen kohteena:
verdunien tummia hahmoja vilahti siellä täällä ja taistelun äänet kantautuivat kuolinparkaisujen ohella
joka ikisen olennon korviin.

Kiiruhtaen Awernin osastot saapuivat lopulta suurien porttien juurelle huomatakseen vain niiden olevan
räjäytetty suurella maagisella voimalla. Ymmärtäen linnoituksensa olevan mitä luultavimmin pian uusi
kuolleiden hautausmaa, pimentohaltiakuningas ryntäsi valtavien ovien raunioiden lävitse sotureineen
huomatakseen täydellisen hävityksen. Kuolleita puolustajia oli joka puolella ja usean vierellä oli lävistetty
vampyyri ja joitain demonejakin näkyi kaatuneina. Awern kirosi hiljaa pohtien miten mahtava
palatsilinnoitus olisi voinut kaatua näin nopeasti. Sisätiloista kuului vielä taistelun ääniä, joten hän
komensi pääosan armeijastaan kiirehtimään auttamaan tovereitaan ja loppujen sitten etsimään henkiin
jääneitä muureilta. Jäätyään yksin keskelle pihamaata, Awern antoi itsensä rentoutua hetkelliselle
lepotauolle. Ajatukset myllersivät pimentohaltian päässä. ’Miten he selviytyisivät? Kuka tämän oli tehnyt?
Ja ennen kaikkea: missä oli Aranhil?’ Suurhaltiakuningas oli luultavasti jossain kaupungin eteläosissa
taistelemassa hengestään demoneita vastaan. Mutta apua tarvittiin täälläkin… Yllättäen Awern huomasi
varjojen peittämän hahmon edessään ja vähäisinkin olento olisi aistinut vahvan kuoleman auran.
Sävähtäen pimentohaltia nosti Nuruhuinën puolustusasentoon, mutta ilmeettömästi vampyyri – se
ilmestys vaikutti olevan – vain käveli harkituin askelin häntä kohti. Kohottaen aseensa haasteeseen
Awern nyökkäsi vastustajalleen ja katsoi tätä hetken arvioivasti. Ystävä olento ei ollut, se oli varmaa,
mutta hän ei ollut varma olisiko vihollinenkaan. Pimentohaltia sysäsi kuitenkin epäröinnin mielestään ja
ryntäsi kohti vastustajaansa nopein askelin, aseensa koholla ja karjahtaen sotahuudon muinaisella
Sera’Gosin kielellä. Hahmo hypähti nopeasti rajun sivalluksen tieltä ja ilmestyi samassa pimentohaltian
taakse, tehden nopean potkun, joka mursi varmasti monia luita kyljestä. Tuskasta ähkäisten Awern
kääntyi juuri ajoissa torjumaan vampyyrin halveksivan miekan piston, ja pelkästään sen voima sai
kuninkaan horjumaan. Hahmo teki nopean, mutta rajun sivalluksen ja pimentohaltia huomasi yllättäen
kylkensä purskahtavan verenä maahan ja tunsi tuskan vievän voimat jäsenistä. Itsepintaisesti ärähtäen
Awern tarttui kaksin käsiin Nuruhuinësta ja jalkojen alkaessa pettää, hän sivalsi viimeisillä voimillaan
kohti vihollisensa pilkallisia kasvoja. Vampyyri torjui sivalluksen aseellaan ja näiden iskeytyessä
vastakkain palatsissa kiiri kaikuva terän katkeamisääni. Tuntui kuin koko maailma olisi näyttänyt
pysähtyvän. Kuului halkeamisen ääni, toinenkin, ja yhtäkkiä kuolettavan sapelin terä räjähti tuhansiksi
pirstaleiksi päästäen sisältään mustan magian aallon, jonka olento imi tyytyväisenä itseensä.
Tyrmistyneenä ja epäuskoisena Awern lysähti polvilleen, mutta samassa miekka välähti ja verta purskahti
pimentohaltian rintakehästä. Ähkäisten tämä oli kaatua, mutta kädet tarttuivat tämän olkapäistä ja
terävät hampaat läpäisivät kaulavaltimon imien ahnaasti veren kuninkaan suonista. Maailman
pimentyessä Awern kerkesi nähdä kahdet suuret pedot taivaan rannassa jälleen sekä hänet surmanneen
olion, olion joka suunnisti nopeasti kohti Mercuryn temppeliä.

Gnabt karjui verenhimoisen raivon vallassa ja hän laumoineen ryntäsi eteenpäin kohti suurta temppeliä.
Suurhaltiat olivat paenneet sinne ja valtavat ovet paukahtaneet perässä kiinni. Suurpeikko oli saanut
pahoja haavoja, mutta pysyi silti pystyssä. Temppeli näkyi selvästi ja tämän vaikuttavilla muureilla oli
ilmestynyt pappeja ja haavoittuneita katsomaan lähestyvää vihollisarmeijaa. Gnabt karjaisi
hyökkäyskäskyn ja samassa muurinmurtaja sekä tusinan verran tikkaita tuotiin esiin. Hygiener nyökkäsi
antaen örkeille luvan iskeä ensin (itse asiassa hän käytti samaa taktiikkaa kuin Kyil’Zhalkin: pimentoväki
miekanruuaksi samalla kun oikea armeija iskee arvaamatta vihollisen kimppuun.) Gnabt virnisti häijysti
ja antoi huutaen merkin jousimiehille. Nämä ryntäsivät nopeasti asemiinsa ja laukaisivat nuolensa
messuavia pappeja sekä aseitaan kaivavia haavoittuneita haltioita päin. Monet näistä vastustajista
tippuivat kuolleina alas, mutta useat ammuksista kilpistyivät joutsenritarien haarniskoihin ja suojuksiin.
Eräs pappi huusi jotain oudolla kielellä, mutta ehtimättä reagoida siihen, ilma alkoi väreillä voimakkaasti
ja maagiset iskut välähtivät läpi ilman piesten örkkien muodostelmia. Monet karjuivat tuskasta ja
lukemattomat kaatuivat maahan kärventyneinä. Turhautuneena Gnabt viittasi tikkaita piteleville sotureille
ja nämä kiiruhtivat toteuttamaan herransa tahtoa. Suurhaltiasoturit kiiruhtivat hajanaisiin muodostelmiin
muureille, mutta ilman oikeaa johtajaa he eivät oikeastaan saaneet aikaan kunnollista puolustusta.
Tikkaat iskettiin tasanteita vasten ja köysiä viskattiin näiden mukana. Örkkilaumat ryntäsivät niitä pitkin
vikkelästi ylös saaden vastaansa joutsenritareiden päättäväiset miekat. Taistelu levisi nopeasti koko
alueelle ja jopa papit liittyivät tähän mukaan, vaikka käyttivätkin pääasiassa pappismagiaa ja
lähitaisteluun jouduttuaan lyhyttä pienoismiekkaa. Terät kalahtelivat toisiaan vasten ja kuolleet
kasaantuivat toistensa päälle. Kamppailijat tekivät parhaansa saadakseen surmattua edes yksi vihollinen
ennen kuolemaansa, sillä tuolla ahtaalla tasanteella oli vain vähän liikkumistilaa. Lopulta kuitenkin
puolustajien oli luovutettava muuri, sillä ovet rysähtivät äänekkäästi ja se murtuisi minä hetkenä
hyvänsä. Näiden perääntymistä kuitenkin suojeli itse temppelistä lentelevät pappien maagisen ammukset
ja ne surmasivat satoja vihollisia kerralla. Samalla portti murtui ja suurpeikko Gnabtin johdolla
örkkilauma ryntäsi siitä sisään verenhimoisesti karjuen. Vastassa oli hajanainen rivistö ja ei kestänyt
kauankaan, kun pedot ryntäsivät näiden kimppuun silmät kiiltäen tulevan teurastuksen sokaisemina.
Verta lensi pitkin ennen niin harrasta ja pyhää pihamaata pitkin ja perääntyvien sekä taistelevien huudot
sekoittuivat toisiinsa. Tilannetta kuitenkin tasoittivat messuavat papit, jotka lähettelivät kauheita loitsuja
hyökkääjien niskaan. Gnabt riehui pitkin pihaa heilutellen nuijaansa. Kaikki eteen tulevat viholliset
suoraan sanottuna murskaantuivat hänen edessään eikä mikään pystynyt kunnollisesti tuota peikkoa
haavoittamaan. Yllättäen hopeanhohtoinen salama jysähti keskelle Gnabtin rintakehää lennättäen tämän
pitkän matkan päähän itse taistelusta. Ärähtäen olento nousi ja huomasi olevansa nyt pappien
tähtäyskohteena.

Sitten demonit kävivät myöhästyneeseen yllätyshyökkäykseensä (nauttivat näytöksestä ja antoivat


örkkien pehmittää puolustajia vielä hetken), lentäen päin temppelin ikkunoita ja rysähtäen niiden lävitse
pappien sekä vartijoiden kimppuun. Pihamaalle tuli lisäjoukkoina kolme paholaissoturirykmenttiä ja
näiden veren peittämät aseet hohtivat tulen valossa. Joka puolella riehui nyt kauhea teurastus, kun papit
sekä joutsenritarit yrittivät perääntyä. Itse temppelissä demonit ryntäsivät pitkin käytäviä niittäen
maahan urheita puolustajia, mutta nämä taistelivat päättäväisesti vastaan kaataen epäpyhiä
vastustajiaan pitkin tuhoutuvia saleja. Kaikkialla vallitsi kaaos ja ei edes arkkipappi Mercuryn luomat
loitsut pystyneet pysäyttämään verenhimoista pimeydenlaumaa. Joitain osia suuresta temppelistä syttyi
tuleen, ja liekit leviten nopeasti joka puolelle polttaen tieltään esteet toisensa perään. Samaan aikaan
Gnabt ryntäsi kohti suuria ovia, jotka avautuivat ottamaan perääntyjät vastaan. Örkit juoksivat perässä
karjuen ja silmät palaen. Monet haavoittuneista pääsisivät turvaan temppelin sisälle ja ovet sulkeutuivat
perässä. Huudahtaen harmista Gnabt alkoi hakata sitä tovereineen aseillaan ja se tärisi saranoiltaan
jokaisesta mahtavan peikon iskusta. Yllättäen mustavarjo viiletti erään ikkunan läpi ja kaikesta päätellen
tämä oli verdun. Tuhahtaen suurpeikko iski ovea rajusti valtavalla nuijallaan ja se kaatui maahan
rysähtäen. Ja sen takana oli Zacharas ja tämä katsoi heitä kylmän tyynesti. Koko armeija kavahti
taaksepäin järkyttyneenä ja hämmästyneenä, sillä olennosta uhkuva synkkä majesteettisuus meni
useimmilta örkeiltä yli ymmärryksen. Gnabt ärähti ja viittasi vampyyria väistymään. ”Edestä! Viholliset
pääsevät pakoon!” Vampyyriherra vain pudisti päätään ja sanoi kylmällä äänellä, ”En anna teidän tappaa
heitä. Lähtekää pois tai surmaan teistä joka ikisen.” Sanat lausuttiin niin tyynesti, että monet örkit
melkein lähtivät saman tien pois taistelukentältä. Gnabtin silmät kaventuivat, ja ärähtäen tämä viittasi
epäröivää laumaansa hyökkäämään temppeliin. Verenhimo uudestaan syttyen pimentoväki ryntäsi
karjuen kohti ovea. Zacharas nosti tyynesti kätensä ja mumisi jotain. Yhtäkkiä kaikki eturivissä olevat
alkoivat sätkytellä, maagisen myrkyn levitessä näiden suonissa. Örkit yrittivät kiljua tuskasta, mutta
eivät pystyneet siihen, ainoastaan saivat verta suustaan ulos. Näiden silmät suurenivat ja lasittuivat
sitten hitaasti myrkyn saastuttaessa sydämen sekä vieden elämän. Gnabt sävähti ja kompuroi
taaksepäin. Se oli suoranainen merkki pimentoväelle, että nyt oli aika perääntyä. Kiljuen laumat
ryntäsivät pakoon temppelistä, poispäin kauhistuttavasta Zacharaksesta, joka seisoi yhä tyynesti oven
suussa.

Malachai käveli pitkin kaupungin liekkien peittämää osaa. Päätaistelu oli siirtynyt koskemattomille
seuduille: täällä taas oli vain satunnaisia kahakoita henkiin jääneiden haltioiden sekä metsästävien
demonien kanssa. Tai ainakin niin luultiin: erottuaan pääjoukosta Malachai ja hänen vampyyrilegioonansa
viimeiset jäänteet olivat törmänneet suurhaltia joukkoihin, jotka tekivät merkittävää vastarintaa. Lisäksi
tiedustelivat kertoivat Aranhilin kadonneen yli kymmenentuhannen joutsenritarin kanssa puolustajien
keskittymästä, eikä kukaan ollut nähnyt tätä armeijaa missään. Malachai kuitenkin uskoi tuon vihollisten
johtajan olevan jossain päin Morsilmin ja Ránadorin yhteistä katakombialuetta, mikä oli tietenkin
johdonmukaista, sillä sen lähettyvillä Aranhil oli viimeksi nähtykin. Cruentus vilkaisi vastakkaisessa
rakennuksessa valmiina olevaa Adriania, joka nyökkäsi tuskin havaittavasti. Alapuolella ainakin
kolmensadan suurhaltiaosasto marssi palaten nähtävästi juuri taistelusta. Näiden tietämättä suuri joukko
verduneita seurasi katoilla ja varjoissa antaen ritareiden johdattaa pimeyden olennot kohti oikeaa
armeijaansa. Pitkän aikaa rykmentti kulki, mutta yllättäen eräs näistä huomasi läheisellä katolla liikettä
ja käski tovereitaan pysähtymään. Suurhaltiat vilkuilivat ympärilleen ja erottivat nyt hohtavine
haarniskoineen vahvan kuoleman auran ympärillään ja pian jokaisella oli ase kädessään. Kiroten Malachai
viittasi vampyyreilleen ja samassa taivas oli täynnä teurastamaan syöksyviä verduneita. Nämä iskivät
yllättäen kaikkialta, sivallellen ja lävistäen kymmeniä sotureita pienessä hetkessä. Joutsenritarit tokenivat
alkuhämmennyksestä ja tekivät yllättävän rajua vastarintaa syösten lukemattomia vampyyreja kirotuista
ruumiistaan Tyhjiöön. Loppujen lopuksi, nämä eivät kestäneet alivoimassaan pimeyden olentojen nopeita
iskuja sekä puraisuja ja merkitsemättömän kahakan päätteeksi Malachai legioonineen jatkoi matkaansa.
He ohittivat ehjiä sekä poltettuja taloja, pääasiassa tuhoutuneita, Gnabtin ja Kyil’Zhalin väki oli tehnyt
täsmällistä työtä. Kuolleita, aseettomia pimentohaltioita roikkui ikkunoissa ja makasi liikkumattomina
kaduilla ja näiden veri oli värjännyt seinät viinin punaisiksi. Monissa rakennuksissa oli tosin myös örkkien
ruumiita, puolustajat eivät olleet antautuneet helpolla. Vampyyrijoukon jatkaessa eteen tuli kuitenkin yhä
enemmän petojen jäännöksiä ja joitakin suurhaltioidenkin. Malachai johti joukkiotaan näiden lävitse
olkiaan kohauttamalla ja he astuivat eräälle aukealle. Ja samassa koko legioona huomasi olevansa
vastakkain koko joutsenritareiden mahdin edessä.

Puolet verduneista lähtivät kiiruhtaen pakoon, toiset taas jäivät suurhaltioiden miekkojen saaliiksi.
Taisteluksi sitä ei voinut kutsua, sillä jokainen vampyyri yritti päästä pois teurastuksesta ja varmana
kuolemastaan tekivät viimeiset epätoivoiset tekonsa. Adrianin osasto kuitenkin tunkeutui läpi ritareiden
massan taistellen henkensä edestä. Malachai oli ajatellut paeta, mutta nähdessään toverinsa ahdingon,
outo tunne esti vampyyriherraa lähtemästä. Kenties se oli kunniavelka, kenties halu estää hyvän
komentajan menetys. Joka tapauksessa, cruentus viskasi loitsujaan vihollisten rivien sekaan yrittäen
saada joukkion pois ahdingosta. Adrian todella yritti sitä: mutta sitten ilmestyi itse Aranhil haarniskoineen
ja miekkoineen. Jälleen yksi arkkienkeli tämän vieressä sokaisi hohtavalla valollaan lukemattomia
heikompia vampyyreja, tosin tuo pyhä säde haipui osuessaan Malachaihin. Aranhil kuitenkin vain tuhahti
ja mumisi jotain hiljaisella äänellä. Yllättäen koko vastarintaa tekevä Adrianin osasto alkoi vavista ja
monet lysähtivät maahan. Maaginen myrkky poltti näiden suonissa ja vaikkapa nämä eivät olleet yhtä
heikkoja kuin Gnabtin peikot, tuska oli sietämätön. Ärähtäen Malachai viskasi salaman päin läheneviä
suurhaltioita, yrittäen yhä epätoivoisesti saada toverinsa vapaaksi. Adrian sai huudettua aseiden kaskeen
yli viimeiset sanansa, ”Pakene Malachai!” ja sitten tämä lahdattiin maahan ja pilkottiin palasiksi. Outoa
surua tuntien cruentus kääntyi ja tämän silmät syttyivät vihasta. Tehden kieppuvia iskuja kaikki lähelle
tulevat viholliset kaatuivat verta pursuen maahan ja tuskasta huutaen. Perääntyen nopeasti Malachai
ärähti ja silmät leimuten potkaisi lähintä soturia epäkuolleen ruumiin voimalla selkään viskaten tämän
läheiseen tunneliin: katakombiin. Seuraten perässä hehkuen suunnatonta kuoleman auraa, tuo cruentus
katosi pimeyteen suurhaltian perään. Muut eivät taasen tahtoneet eksyä tuohon kuolettavaan labyrinttiin,
vaan osoittivat kunnioitustaan sankari arvonimen saaneelle Eldrandilille, ritarille, joka oli saanut
vampyyriherran peräänsä, ja lähtivät etenemään Aranhilin johdolla läpi raunioituneen kaupungin.

Tuomio

Kyil’Zhalin sielu pysäytettiin tämän yrittäessä päästä pakoon Demoniulottuvuuksien tuomaan ”turvaan” –
jos mikään olento maailmassa oli turvassa Nénharmelta – Rafaelin pitäessä tätä paikoillaan. Silmät
laajeten epäuskosta hän näki aineellisen ruumiinsa katoavan mustana usvana, mutta pieni tyydytys
välähti hengen kasvoilla nähdessään Chathin terän olevan syvällä koirademonin olkapäässä. Korventunut
jälki pysyisi tuossa ruumiissa ikuisesti: ainoa todellinen merkki heidän taistelustaan. Rafael katsoi asetta
hivenen hämmentyneenä ja tarttui siihen rajusti. Aseen olisi pitänyt korventaa jokainen olento, paitsi
herransa, joka siihen uskalsi koskea, mutta se ei voinut mitään mahtavan henkiolennon voimille. Hän
vetäisi miekan ulos lihastaan, ja miekan liekit hiljenivät ja tuo esine tuntui olevan hyvin vähäpätöinen
koirademoniin verrattuna. Tutkittuaan sitä hetken, Rafael nosti katseensa taas kohti vangittuun sieluun.
”Muistan tämän aseen. Lahjoitin sille itse suuren voiman, ainoa syy miksi se teki edes jotain vahinkoa.
Mutta niin kuin osaan antaakin, osaan myös poistaa.” Yllättäen olento tarttui aseen terästä kiinni ja Chath
leimahti tuosta häpäisemisestä valtaviin liekkeihin. Kuitenkin ne sammuivat maagisen voiman
iskeytyessä sitä vasten, mutta kolmen demonin kahlitut, vihaiset henget kävivät raivokkaaseen
vastarintaan. Ne kuitenkin tukahdutettiin, suljettiin aseen pimeimpiin nurkkiin voimattomina tekemään
mitään. Kuului hajoamisen ääni, toinenkin ja sitten valtavana punaisena räjähdyksenä miekan terä
halkesi kahtia ja sen valo valaisi liekkeinä taivaan. Sitten se oli ohi. Kolmen demonin henget pääsivät
vapaaksi vankilastaan ja Rafaelin lahjoittama Tuli palasi takaisin todelliseen herraansa. Epäuskoisena
Kyil’Zhal katsoi entistä jumalaansa tietämättä mitä sanoa. Koirademoni vilkaisi huvittuneena kahlittua
olemusta, nyt yhtä avuton kuin mikä tahansa muukin eliö. ”Viimeinen mahdollisuus, Kyil’Zhal. Luovu
nimityksestäsi ja palaa sukuni palvelukseen, niin en aiheuta sinulle aineellisen ruumiin tuhoutumista
pahempaa rangaistusta”, Rafael nyökkäsi paikkaa, jossa suuren demoniherran hahmo oli kaatunut ja
kadonnut. Raivo nousi kal’dakan sisällä, antaen tälle voimaa ylpeään ja katkeraan vastaukseen,
”Palvelukseesi? Mitä minä siitä enää hyötyisin? Joutuisin olemaan orjanne, avuttomana tekemään mitään!
Palvoisin heikkoja endukaita, kumartelisin säälittävälle Sinthonille, luovuttaisin arvoni jollekin kopealle
nousukkaalle! Ei, Fëanáro”, Kyil’Zhal katsoi palavin silmin koirademonia. ”Olen itseni herra, päätän oman
tulevaisuuteni! Et pysty hävittämään sieluani, et pysty estämään kulkuani.” Kal’dakan henki kokosi
mahtinsa ja yritti irrottautua olennon otteesta. Siitä ei tullut kuitenkaan mitään ja voimattomana Kyil’Zhal
lopetti turhan yrittämisen. ”Oletko aivan varma? On kuolemaankin pahempia vaihtoehtoja, sellaisia joita
sinä et voi edes uskoa”, Rafael kysyi vakavalla äänen sävyllä. ”Painu sinne mistä olet tullutkin, säälittävä
Nénharma, katoa ikiajoiksi tästä maailmankaikkeudesta, joka ei sinulle kuulu!” Demoniherra karjui raivon
vallassa ja tajusi samassa virheensä.

Koirademonin silmät kaventuivat vaarallisesti ja henkinen ote tiukkeni. Kyil’Zhal sai vaivoin käännettyä
katseensa ja huomasi vasta sitten tuhannet, järkyttyneet kal’dakat, daemonit ja paholaiset, joiden ilmeet
kuvastivat pelkoa ja hämmennystä. Nämä olivat tulleet katsomaan, mitä oli tapahtunut, kun heidän
palvomansa jumala kaatui taivaanrannassa ja haihtui sitten pois. Nyt kaikki saivat vain silmäillä avutonta
suuren olennon sielua ja tätä pelkällä tahdolla pitelevää Nénharmaa. ”Olkoon sitten niin. Kärsi
rangaistuksesi, verenpettäjä!”, kuului huuto Rafaelin suusta. Kyil’Zhalista tuntui kuin olisi joutunut
kahden alasimen väliin, isku iskulta hän tunsi vain suurempaa kipua, joka ei osunut aineettomaan
ruumiiseensa, vaan itse sieluun. Karjuen ja kiljuen demoniherra yritti vapautua, mutta mahtiolento
kidutti sukunsa pettäjän olemusta kaikella nautinnolla, kärventäen ensin tulessa, sitten jäädyttäen
kylmyydessä ja lopulta iskien läpi aineettoman maan. Haavoittuneena, mutta raivoissaan, Kyil’Zhal
karjaisi viimeisillä voimillaan mahtavalla äänellä, äänellä, joka kantautui jokaisen kuolevaisen korviin
taistelun repimässä kaupungissa, ”Et pysty voittamaan minua, Fëanáro! Tuhoaisit ruumiini monta kertaa
tahansa, vahingoittaisit henkeäni tässä maailmassa kuinka vain, et pysty hävittämään sitä täydellisesti!
Demoniportit ovat avoinna ja minä pääsen niitä pitkin aina takaisin! Olen kuolematon eikä minua pysty
surmaamaan millään keinoin lopullisesti!” Jos puolustajilla oli syttynyt edes jonkinlainen toivo voitosta, se
suli noiden sanojen myötä. Se oli yksinkertainen totuus: taistelivat haltiat kuinka hyvin tahansa, he
huomaisivat pian iskevänsä samoja petoja, jotka olivat jo aikaisemmin hävittäneet. Ainoastaan
demoniroduista daemonit kaatuivat lopullisesti aineellisenkin ruumiinsa tuhouduttua, mutta vain murto-
osa liekkien armeijasta koostui näistä olennoista. Kal’dakat ja paholaiset sen sijaan pystyivät
periaatteessa tulemaan jatkuvasti porttien kautta ilman minkäänlaista näkyvää estettä. Yllättäen Rafael
nyökkäsi ja totesi sitten vakavana demoniherralle, ”Totta, saisit aineellisen ruumiisi, jos pääsisit
demoniportin lävitse takaisin Enelyan maailmaan. Ainoana ongelmanasi taitaa olla, että se ei koskaan
tule tapahtumaan”, huvittuneena koirademoni jatkoi. ”Niin, verenpettäjä, tahdot siis takaisin mustiin
syvyyksiisi? Jos niin kerran vaadit, annan sen enemmän kuin mielelläni…” Maailma alkoi kieppua, kaikki
muuttui hopeaksi ja mustaksi, sitten tuleksi ja varjoiksi. Kaksi mahtavaa olemusta alkoi hiipua toiseen
ulottuvuuteen, itse piinan alkulähteille. Mutta ennen kauhun ja voitonriemun sekaista katoamistaan,
Kyil’Zhal kerkesi kuulla hopeisten torvien toitotukset sekä valtavan joutsenritarimassan rynnäkön päin
häntä kumartavaa demoniarmeijaa.

Eldrandil kompuroi eteenpäin tietäen kauhistuttavan itse kuoleman luoman epäinhimillisen olennon
jahtaavan häntä. Joutsenritari oli harvoin peloissaan, olihan hänet koulutettu kurinalaiseksi ja taitavaksi
lyömään epäilykset syrjään ja käymään voitokkaasti taisteluun. Nyt tilanne oli kuitenkin toinen.
Tovereidensa hylkäämänä luitten peittämissä katakombeissa verenhimoinen vampyyri perässä Eldrandil
tunsi silmitöntä paniikkia kaikkea liikkuvaa kohtaan. Hän ohitti muinaisia, kuolleiden sotureiden jäänteitä,
jotka ritari tunnisti hämärästi kaatuneiksi jalo-, pimeä-, ja harmaahaltioiksi. Suurhaltia oli saapunut nyt
suuriin Ránadorin hautakammioihin, jotka muodostivat laajan sokkeloverkoston maan alle. Suurin osa
entisen Sera’Gosin urheasta, kuolleesta väestä oli tänne haudattu sen tuhoutumisen aikaan. Narlomën
aloittaessa uudisraivaukset, katakombeihin oli kiinnitetty erityisesti huomiota ja ne oli ansoitettu sekä
muovattu puolustusta varten. Täällä oli käyty myöhemmin myös monia verisiä taisteluita Elendorin
hyökätessä ja ennen niin harraspaikka oli muuttunut kauheaksi, tuhansien soturien teurastukseksi.
Eldrandil ryntäsi läheiseen käytävään, miekka paljaana ja oli kompastua läheisen kuolleen harmaahaltian
jäänteisiin. Lähestyvän pedon askeleet tulivat täsmällisin välein jäljessä. Käännähtäen kasvot pelosta
valkeina, joutsenritari päätti kuolla nyt kunnialla viimeiseen asti taistellen. Ja samassa cruentus seisoi
suurhaltian edessä. Epäkuolleesta säteilevä vahva kuoleman aura sai väristykset kiertämään Eldrandilin
selkäpiiriä pitkin, mutta karistaen kauhunsa hän jäi seisomaan kauhistuttavaa olentoa vastakkain
päättäväisenä. Vampyyrin kasvot vääntyivät vihasta, ja tämä lähti yllättävään rynnäkköön ritaria kohti,
jalat lattiaa vasten iskien, ja verenhimoisen raivon vallassa huutaen, ”Kärsi, haltia!” Eldrandil vavahti
järkytyksestä, ja nosti miekkansa torjumaan Cruentuksen iskun. Musta terä kalahti vasten suurhaltian
hopeista, ja niiden iskeytyessä yhteen kuului melkeinpä kimakka, vihlova ääni. Vampyyriherra ei
kuitenkaan tuhlannut aikaa, vaan teki nopean risti sivalluksen, jonka seurauksena joutsenritarilla oli kaksi
haavaa lisää. Tämä kuitenkin ärähti ritarin päättäväisyydellä, ja kävi itse vastahyökkäykseen. Aseet
kalahtelivat toisiaan vasten monia kertoja, mutta Eldrandil oli toivottamassa alakynnessä. Käytännössä
kuolematon tavallisille miekoille Cruentus tuskin välitti saadessaan jonkin piston sisäänsä, yleensä käytti
vain sitä tilaisuutena itse tehdä vasta isku. Suurhaltia ärähti, torjuen nopeasti jälleen uuden sivalluksen,
ja kierähtäen pois tieltä vampyyrin viskatessa salaman häntä kohti. Se iskeytyi päin läheistä seinää,
saaden aikaan äänekkään räjähdyksen. Hengästyneenä nousten joutsenritari katsoi epätoivoisesti
ympärilleen. Cruentus hymyili yllättäen maireasti. ”Olet yllättävän sinnikäs yksilö… Sinusta voisi tulla
loistava verdun soturini, tai kenties jopa henkilökohtainen palvelijani!” Malachai hymähti itsekseen, ja
vertaili järkyttynyttä vihollistaan. ”Kyllä, mitähän entiset ”ystäväsi” sanoisivat, kun näkisivät oman
toverinsa leikkaavan heidän kaulansa auki ja juovan ahnaasti veren tyydyttääkseen ainaisen nälkänsä?
Ah, olisin mielelläni näkemässä heidän ilmeensä… ja kenties se voi jopa tapahtua”, cruentus katsoi taas
Eldrandilia, mutta tämä yllätti jopa itsensä ryhtymällä vastaamaan. ”En ikinä vajoa samaan pimeyteen
kuin sinä! Kaadun kunnialla viimeiseen asti kamppailen. Pahuutesi on saastuttanut sinut enkä anna
itselleni tapahtua samoin! Palaa sinä sinne mistä olet tullutkin, kuoleman sikiö, palaa ikuiseen piinaan,
sillä minä en sinuksi tule!”

Suurhaltian ääni kajahteli oudosti hiljaisissa käytävissä. Vilkaisten vaistomaisesti ympärilleen Eldrandil
näki vain kuolleita olentoja, mutta ei välitöntä uhkaa ellei oteta lukuun edessä seisovaa vastustajaansa.
”Voi, se ei taidakaan olla sinun päätettävissäsi”, Malachai sanoi yllättäen julmasti hymyillen ja kävi sitten
yllättävään syöksyyn. Aseet kalahtelivat toisiaan vasten jälleen kerran, mutta nyt joutsenritari huomasi
haavojensa olevan vähemmän kuolettavia, mutta sitäkin verta vuotavampia. Eldrandil tunsi myös
hämärästi heikkoutta, jonka hän kuittasi vain väsymykseksi ja keskittyi taistelemaan. ”Hyvä! Taistele
paremmin, tahdon nähdä millaisen soturin saan, kun veresi on puhdistettu kuolevaisten heikkouksista ja
tunnet vain voimaa sekä vahvuutta!” Malachai huudahti onnitellen joutsenritarin tehdessä nokkelan
torjunnan. Ärähtäen suurhaltia kompuroi taaksepäin, mutta kerkesi karjaista, ”En ikinä vajoa sinun
mukanasi ikuiseen, tunnottomaan elämään!” Cruentus ei edes vaivautunut sanoa siihen mitään, vaan
kävi kahta kauheammin hänen kimppuunsa. Eldrandilia alkoi yllättäen pyörryttää. Maailma keinui
ympäriinsä, ja seuraavat hetket päästivät ainakin kolme iskua lävitse suurhaltian puolustuksesta. ”Kirottu
vampyyri tiesi mitä teki!” Suurhaltia sai ajatuksen salamana. Kyllä, verenhukka sai hänet heikoksi,
voimattomaksi. Peto oli tarkoituksella leikitellyt hänen kanssaan, odottanut, että joutsenritari kaatuisi
lopulta maahan, avoimeksi uhriksi vampyyriherralle. Torjunnat hidastuivat, eikä ollut aikaa enää
vastahyökkäyksiinkään. Cruentus hymähti pilkallisesti nähdessään ymmärryksen välähdyksen vihollisensa
silmissä. Vampyyri teki nopean sivalluksen ja ritarin miekka kohosi epätoivoiseen torjuntaan. Epäkuolleen
tuoman suuren voiman turvin Malachai iski sen kuitenkin helposti sivuun, ja samalla Eldrandilin puolustus
murtui. Aika tuntui pysähtyvän hetkeksi. Cruentuksen miekka oli valmiina tappoiskuun, ritarin ase taas
tippui maahan kalahtaen. Malachai katsoi vastustajaansa hetken arvioivasti ja sanoi sitten hiljaa,
”Toteutan siis toiveesi. En olisi uskonutkaan, että sinusta olisi tullut kovin voimallista verdunia…” Musta
terä välähti, lävistäen Eldrandilin jalon sydämen ja punainen veri lensi pitkin tummia seiniä. Joutsenritari
ähkäisi, haroi tyhjää ilmaa tukea etsien ja jähmettyen sitten paikoilleen. Vampyyriherra hymähti ja
repäisi miekan yllättäen irti ja teki sillä rajun, viimeistellyn sivalluksen. Verta lensi kaikkialle terän
katkaistessa kaulan valtimon kohdalta, ja pään lensi iskun voimasta kimpoillen käytävän seinistä toiseen,
kunnes se lopulta kieri verisenä myttynä lattialle. Joutsenritarin ruumis romahti, kaatui läheisen haudan
päälle ja sydänneste levisi nopeasti ympäri lattiaa. Malachai hymyili potkaisten kuollutta ritaria varsin
halveksivasti ja sitten yllättäen tunsi oudon, voimakkaan energian nousevan.

Kun Awern heräsi, Aranhil oli ollut hänen vierellään. Tämä kertoi pimentohaltian olleen kuolemaisillaan jo
tänne tullessaan, mutta tuon jalon suurhaltian magian avulla haavat olivat sulkeutuneet ja sielu palannut
ruumiiseen. Sittemmin, kun Awern nousi, hän näki edessään vain raunioituneen palatsinsa poltettuna ja
ryöstettynä, häväistynä ja tuhottuna. Aranhilin osastot olivat tutkineet paikkoja tarkemmin ja
huomanneet järkytyksekseen joka käytävän olevan täynnä haltioiden ruumiita. Ympäri palatsia oli myös
verduneiden jäännöksiä, mutta näitä oli tuskastuttavan vähän verrattuna kuolleisiin puolustajiin.
Ilmeisesti nuo epäkuolleet olennot olivat päässeet yllättämään pimentohaltiat, niin apuvoimat kuin
alkuperäiset vartijatkin ja teurastaneet nämä raa’an täsmällisesti. Niinpä Awern oli tullut Aranhilin
matkaan. Suurhaltiakuningas kertoi, että hänen joutsenritari armeijansa olivat onnistuneet valtaamaan
takaisin useita kaupungin alueita, ja ryhmittyivät nyt ottamaan yhteen vihollisten pääjoukon kanssa.
Aranhil oli tämän osaston kanssa lähtenyt etsimään muita sotureitaan ja oli suruissaan kuullessaan, että
valtaosa näistä oli jo kaatunut ylivoimaisten pimeyden laumojen edessä. Awernin kanssa he olivat
jatkaneet matkaansa ja saivat huomata, että taistelu oli levinnyt nyt koko jäljellä olevan kaupungin
alueelle ja oli vain ajan kysymys, kun viimeinenkin puolustusrintama sortuisi. Aranhil oli vakuuttanut,
että kunhan he kiiruhtaisivat, joutsenritarit voisivat tulla avuksi ja lahdata demonien ja örkkien legioonat
maahan nopealla iskulla. Toivoa näytti silti olevan hyvin niukalti, sillä demoniportit olivat yhä avoinna ja
niistä marssi jatkuvasti vahvistuksia petojen laumoille. Päästyään lopulta pohjoiskaupungissa olevien
joutsenritarien armeijan luokse, he näkivät valtavan koirademonin ja mustuneen harmaan usvan, sielun,
joka oli jossain määrin aineellistunut kuolevaisten silmissäkin. Tapahtuma taisi olla satamissa, siellä päin
missä Kyil’Zhal oli viimeksi havaittu. Pian tiedustelijat kiiruhtivat ja kertoivat, että sillä alueella oli kaiken
lisäksi tuhansia demoneita, suurin osa kal’dakoja sekä paholaisia. Aranhil määräsi legioonansa
välittömästi liikkeelle ja nopea marssi alkoi. Pian he olivat tulleet eteläkaupunkiin ja näkivät vihdoin
vihollisten häämöttävät rivistöt. Ja niin kaikki alkoi. Tuhannet suurhaltiat rynnistivät niin jalan kuin
ratsain torvien säestämänä päin järkyttyneitä, koirademonia katsovien vihollistensa selustaan teurastaen
nämä kasaan. Mutta pimeyden laumat kääntyivät ottamaan tämän uhan vastaan ja alkoi kaaottinen
kamppailu, joka levisi koko sataman leveydelle. Sadat kaatuivat ja tuhannet haavoittuivat. Aseet iskivät
toisiaan vasten ja ympäri taistelukenttää maagiset räjähdykset tärisyttivät maailman perustuksia.
Joutsenritarit kuitenkin etenivät hohtavine haarniskoineen päättäväisyyden täydellisinä vertauskuvina läpi
demonien rivistöjen iskien nämä valottomiin syvyyksiinsä tähtien tavoin loistavilla miekoillaan ja
vapauden uusi toivo säkenöi kaikkialle. Pimeyden olennoille tuo mahti oli kuitenkin tulta ja tuskaa ja sen
tuottama kipu sai nämä tippumaan polvien varaan ja anomaan armoa surmaajiltaan. Kal’dakoilla ei ollut
johtajaa, joka toisi järjestystä näiden osastoihin, joten kukin katsoi parhaaksi yrittää vain selviytyä.
Suurhaltiat tunkeutuivat demonien laumojen lävitse, teurastaen näitä satapäisin, mutta eivät täysin
tappiotta: monet kaatuivat kynsien lävistäminä maahan tai haavoittui kuolettavasti syvyyksien liekeissä.

Aranhilin mahtava miekka heilui edestakaisin iskien kerta toisensa jälkeen vihollisensa maahan.
Pakokauhun valtaamat pimeyden pedot sävähtivät hänen edessään ja kuolivat sitten kahtia iskettyinä.
Täydellinen kaaos vallitsi kaikkialla, mutta demonit olivat silti toivottamassa alakynnessä. Aranhilin
johdolla joutsenritarien legioonat tunkeutuivat läpi näiden rivien teurastaen eteensä tulevat ja jahdaten
selviytyjät. Kal’dakat ja daemonit kuitenkin kääntyivät toinen toisensa perään takaisinpäin ja iskivät
veriset kyntensä läpi suurhaltioiden hohtavien haarniskoiden. Mutta sitten tuon kuoleman keskelle
ilmestyi varjoisa hahmo, jonka silmät hehkuivat liekkien tavoin. Tämän riimusapeli säteili puhtaan
pimeyden mahtia eikä sen kantaja jäänyt vähemmälle. Tuo olento lennähti läpi joutsenritarien rivien
iskien joka ikisen vastaan tulevan vastustajansa ja yhdisti lähimmät demonit suureksi laumaksi, jolla kävi
suurhaltioiden legioonien kimppuun. Kun pimeyden joukot saivat jonkinlaisen järjestyksen aikaan alkoivat
näiden tappiot huomattavasti pienentyä ja voitot jopa suurentua uusiin mittoihin. Nähdessään
kal’dakojen kääntyvän takaisin kohtaamaan jahtaajansa, ymmärsi Aranhil näiden saaneen voimakkaan
johtajan. Täten suurhaltiakuningas otti mukaansa kaikki hengissä olevat ratsujoukkonsa ja jakoi nämä
kymmeneen viidensadan soturin osastoon. Mahtava joutsenritari nosti Aranfean korkealle ilmaan ja
karjahti sotahuudon, jonka merkistä torvet soivat jälleen ja mahtava hevosilla ratsastavien taistelijoiden
armeija lähti rynnäkköön päin kasvavaa pimeyden laumaa. Riimusapelilla varustettu olento kääntyi
katsomaan uusinta uhkaa, mutta häijysti virnistäen heilautti vain kättään ja tästä merkistä lähtivät
painajaismaiset demonisoturit verenhimosta sokaistuneina päin Aranhilin joukkoja. Suurhaltiat viskasivat
murtuneet keihäänsä sivuun ottaen tilalle miekkoja ja seipäitä, joiden päät hohtivat tuskallisen hopeisina.
Kal’dakat ja daemonit taasen pitelivät käsissään joko pimeyden aseita tai käyttivät näiden sijasta
kynsiään ja hampaitaan, joiden myrkky pystyi tappamaan kenet tahansa kuolevaisen. Kaksi armeijaa
läheni toisiaan hirmuisella nopeudella ja törmäsivät valtavalla voimalla, jonka ansiosta eturivit luhistuivat
maahan kuolettavasti revittyinä. Ja jälleen kerran aseet iskivät toisiaan vasten, pimeyden ja valon
ottaessa mittaa mahdistaan. Suurhaltiat iskivät seipäänsä läpi demonipanssarien, kal’dakojen
survaistessa kirotut miekkansa näiden kasvojen lävitse. Verta lenteli kaikkialla ja ruumiit tallattiin
tunnistamattomiksi kasoiksi maahan. Joutsenritarien ratsuväki eteni syvälle demonien riveihin, mutta yhä
useammat saivat maksaa siitä hengellään. Pian kummankin armeijoiden osastot ja laumat joutuivat
toisistaan erilleen ja täsmälliset muodostelmat murtuivat näiden komentajien maksaen tästä kalliisti. Ja
kaiken tämän keskellä Aranhil heilutti Aranfea miekkaansa, niitaten maahan vihollisia kuin heinää,
säästämättä ketään. Mutta alivoima oli musertava ja suurhaltiat joutuivat tuumatuumalta perääntymään.
Ja tuon kuoleman ja tulen keskellä erottui selvästi demonien ylistyshuuto johtajalleen, henkilölle joka
pelastanut nämä tuholta joutsenritarien kynsistä. ”Ar-Khamul, Ar-Khamul, Ar-Khamul, Kyil’Zhalin
oppipoika ja pimeyden ruhtinas!”

Aranhil johti ratsuaan läpi kaaoksen, iskien maahan petoja sitä mukaan kuin näki, samalla yrittäen
päästä takaisin pääjoukkonsa luokse. Kuolevia joutsenritareita sekä demoneja oli kaikkialla, eikä tuossa
kauhistuttavassa teurastuksessa erottanut mitään. Yllättäen Aranhilin ratsun kylkeen iskeytyi raivoisa
daemon, jonka äkillinen hyökkäys kaatoi hevosen ja surmasi sen välittömästi. Suurhaltiakuningas
kuitenkin kerkesi hypätä turvaan ja kävi nyt pimeyden olennon kimppuun täydellä voimalla. Demoni
menetti hetkessä toisen kätensä ja jalkansa eikä tämä voinut tehdä enää mitään kun Aranfea jysähti sen
pään lävitse. Aranhil katsoi ympärilleen suhteellisen hätääntyneenä, sillä paholaisia oli nyt kaikkialla,
tosin joutsenritarit iskivät näitä vastaan taukoamatta. Suurhaltiakuningas avasi tiensä legendaarisella
aseellaan rientäen eteenpäin päättäen vakaasti etsiä joukkonsa pääkeskittymän, jotta voisi murskata
nämä pimeyden saastat. Yllättäen kuitenkin suunnitelma keskeytyi, kun varjomainen hahmo laskeutui
hänen eteensä ja riimusapeli kiilsi tämän kädessä. Aranhil tunnisti välittömästi vanhan vastustajansa,
jonka oli tavannut Kuoleman vuorella, Narlomën haudalla. Ar-Khamul, demoni-ihminen (tuo rotu oli ollut
Muinaisina sotina pimeyden magiaa harjoitellut ihmisklaani pohjoisessa, jonka jäsenet muuttuivat
demonien ansiosta enemmän puolidemonin kaltaisiksi olennoiksi, eivät siis eroa Kyil’Zhalin
saastuttamista kuolevaisista, paitsi että näillä on mahtavampi taipumus kaikkiin loitsuihin) hymyili
julmasti ja tämän punaiset silmät leiskuivat verenhimosta. ”Ja jälleen tapaamme”, tuo olento lausui
dramaattisesti katsoen samalla suurhaltiaa päästä jalkoihin huvittuneena. Aranhilin jäsenet kiristyivät
hänen aistiessaan kuinka paljon Ar-Khamulin aura oli voimistunut viime kerrasta. Mahti suorastaan
kietoutui tuon mystinen demoni-ihmisen ympärille, antaen painoa tämän pilkkaaville sanoille. ”Tosin en
usko, että tällä kertaa tämä päättyy sinun kannaltasi onnellisesti”, Ar-Khamul totesi vielä perään. ”Olet
ehkä vahvistunut, mutta voimasi eivät riitä vieläkään mitenkään minun voittamiseen. Kuoleman Vuoren
huipulla tämän ratkesi jo ja tiedä, että tilanne ei ole muuttunut siitä sinun puoleesi yhtään parempaan”,
Aranhil sanoi tuhahtaen nostaen samalla Aranfean hyökkäysasentoon. ”Eikä sen puoleen, että se koskaan
muuttuisikaan”, suurhaltia jatkoi lähtien juoksuun kohti tämän demonilauman komentajaa. Naurahtaen
Ar-Khamul heilautti kättään kadoten samassa pois Aranhilin edestä. Yllättynyt joutsenritari ei kerinnyt
puolustautumaan tilanteen valjetessa hänelle ja riimusapeli iskeytyi rajusti tätä selkään. Ainoa, joka
hänet tuolloin pelasti, oli Meldarionin jalohopeahaarniska, eikä sekään selvinnyt ehjänä: Pistokohtaan jäi
mustajälki ja panssari tippui osittain sen kohdalta palasina maahan. Siirtoloitsu oli ollut oleva liike, mutta
se ei lannistanut Aranhilia, joka kierähti ympäri ja kerkesi torjua toisen iskun ja jopa tehdä
vastahyökkäyksen. Yllättäen demoni-ihminen mutisi jotain ja hänen ympärille nousi tikareita, joiden terät
hehkuivat maagisen verenhimon kourissa. Nämä alkoivat viuhua Ar-Khamulin ympärillä suurella
vauhdilla, ja iskivät Aranfean takaisin ja lennähtäen päin joutsenritaria. ”Eikö? Saanen olla eri mieltä.
Tilanne näyttää jo nyt jokseenkin minun puolelle kääntyneenä”, pimeyden oppipoika kuiskasi
kammottavalla äänellä, kun suurhaltia joutui tikarien hyökkäyskohteeksi. Nämä liitävät, tappavat aseet
iskivät kaikkialta, jolloin Aranhil joutui tukalaan asemaan. Aina välillä joku pääsi lävitse, mutta se kimposi
haarniskasta takaisin, jättäen kuitenkin näkyvän jäljen pistostaan. Tilannetta ei juuri helpottanut se, että
Ar-Khamul ryntäsi häntä kohti nyt myös riimusapeli apunaan. Mutta mahtavana magiankäyttäjänä
suurhaltia pysäytti tikarien lentävän hyökkäyksen kumotessaan hetkellisesti näiden lumouksen ja
rapisten nuo tappavat aseet tippuivat maahan. Riimusapeli iskeytyi häntä kohti, mutta Aranfea oli jo
torjunta asennossa. Kuului kalahtava ääni, kun nuo kaksi olentoa, pimeydensoturi ja valonritari ottivat
toisistaan mittaa niin loitsuilla kuin aseillakin. Aranhil huoahti, horjui ja otti iskuja vastaan kaikella
taidollaan, mutta se ei tuntenut riittävän. Yllättäen ääni kaiken taistelun keskeltä kantautui hänen
korviinsa ja suurhaltia tunsi miten Ar-Khamulin huomio kiinnittyi lähestyvään hahmoon, jonka kädessä
leiskui mahtava miekka ja jonka kasvot olivat jähmettyneet taisteluhuutoon.

Kyil’Zhal tunsi miten maailma hänen ympärillään otti aineellisen, mutta samalla jotenkin aineettoman
muodon. Polttavassa ja usvaisessa ulottuvuudessa kuului tuskan ja raivon huutoja, pilkkaavaa naurua
sekä tulipurkauksien kaikuvia, räjähtäviä ääniä. Maa oli punaista ja mustaa, jossa valtaisat vuoret
kohosivat ympäriinsä sitä mukaan kun ne romahtivatkin. Ilmassa tuntui vieno veren tuoksu, joka toi
mieleen vasta teurastetun kylän tai kaupungin. Loputtoman kauhun värisyttämää taivasta lohduttivat
satunnaiset villimagian purkaukset, jotka iskivät maahan keltaisten salamien muodossa. Punainen
magma oli vallannut suurimman osan rotkoista ja laaksoista, mutta toisaalta näkyi siellä kirjaimellisesti
kuollutta mertakin. He olivat demoniulottuvuuksien ensimmäisellä tasolla: ensimmäisellä askeleella
tuossa pimeyden alkuperän sisimmissä. Rafael oli tuonut hänen paikkaan, missä Kyil’Zhalin sielu oli
hänen ruumiinsa. Kal’daka nosti nyt aineelliset kasvonsa, ja tämä tunsi voimattomuuden kaikkoavan.
Fëanáro on tehnyt virheen, tämä ajatteli kääntäessään katseensa koirademoniin. Tämä on antanut minun
mahtini ja ruumiini takaisin tänne astumalla. Typerys. Kyil’Zhal Tuonelanliekki avasi siipensä ja niiden
varjot peittivät runnellun maan. Koirademoni kuitenkin katsoi tätä hymähtäen ja totesi suoraan, ”Täällä,
missä sielusi on ruumiisi, sinut voi lopullisesti myös hävittää.” Kyil’Zhal sävähti, mutta Rafael vain käveli
häntä kohti. Muistellen yksinkertaista 'kuole'-sanaa, hän tiesi, että hänen voimansa olivat hyvin
mitättömät. ”En voi kuolla, Fëanáro, kuten jo sanoin! Vaikka voisit hävittää täällä sijaitsevan osan
sielustani, on monia polkuja, joita pitkin voi paeta – ja palata myös! Edes sinun mahtisi ei riitä niiden
kaikkien poistamiseen tai tuhoamiseen, etkä täten voi onnistua minun surmaamisessani lopullisesti”,
Kal’daka sanoi sanansa epätoivoissaan laittaen kaiken toivonsa niihin. Henkiolento pysähtyi, katsoen
verenpettäjää arvioivasti. ”Saatat olla oikeassakin, mutta se ei muuta mitään. Tärkeintähän on, että sinä
saat kärsiä, vai mitä?” Kyil’Zhalin silmät välähtivät ja tämän kasvot vääntyivät irveeseen. ”Kärsimyksen
kestän, niin kauan kun saan elää, säälittävä Nénharma, etkä kykene sitä estämään.” Levollisesti Rafael
nosti kätensä, johon ilmestyi hehkuva kivi, jonka sisältämä antimagia oli valtaisa. Kal’dakan ylpeys
pirstoutui siinä paikassa ja koko mahtava olento jäykistyi siipiä myöten. Koirademonin kasvoja säväytti
nyt julma hymy ja tämä puhui nauravalla äänellä. ”Niin yksinkertaista se on, verenpettäjä, vain tämän
tarvitsen toteuttamaan lopullisen rangaistuksesi: Kahlitsen sinut loputtomaan elämään tämän
kaaosjumala Márin luomuksen sisällä, sielukiven, jolla on ainoa voima koko maailmankaikkeudessa
vangita suurinkin olento sisäänsä. Ja koska olet demoni, se suorastaan himoitsee sinua”, Rafael nosti
sielukiveä eteenpäin ja Kyil’Zhal otti muutaman askeleen kauemmaksi, mutta ärähti sitten ja karjaisi,
”Tuo ei riitä voittamiseeni. Vaikka saisitkin minut kahlittua siihen, sieluni suuruus tuhoaa tavallisen Márin
luomuksen, sillä ei pysty käsittämään sellaista mahtia mitä minä omistan. Tuota tavalliset kuolevaiset
ovat jo koittaneet – oikeastaan Márin kultisto, jonka päätemppelin tuhosin. Se ei tietenkään riittänyt
mitenkään, vaan saivat minut ainoastaan teurastamaan koko heidän väestönsä. Asia ei ole muuttunut
siitä, Fëanáro”, Kal’daka nosti kätensä, ja siihen alkoi muodostua omasta aurasta tehty
energiakeskittymä ja tämä valmistautui uuteen taisteluun. Rafael kuitenkin hymyili säälien tuota olentoa
ja totesi sitten selittävään sävyyn, ”Tiedäthän toki, että on erilaisia sielukiviä?” Se sai Kyil’Zhalin
pysähtymään, ja aurakeskittymä katosi. ”Jotkut ovat paljon heikompia kuin toiset. Tavalliset eivät riitä
kuin normaalin ja tai kenties jopa suuremman olennon kahlitsemiseen: Siitä kuitenkin tulee
huomattavasti voimakkaampia versioita. Minä käsittelen tällä hetkellä niin kutsuttua mahtisielukiveä,
joka voi vangita kaikki sinunlaisesi sisäänsä”, koirademoni heilautti suurpiirteisesti kättään antaen
Kyil’Zhalille tilaisuuden lausua jotain. Tämän liekit olivat kuitenkin himmenneet ja kasvo muuttunut
läpikuultavaksi. Jos Fëanáro olisi puhunut totta, hän kärsisi kuolemaakin pahemman kohtalon. Kal’dakan
silmät kuitenkin kaventuivat vaarallisesti ja tämän siivet heilahtivat uhkaavasti. ”Vaikka saisitkin minun
sieluni vangittua tuohon kiveen, se ei riittäisi voittoosi. Nárindo tai Kzel’Naga ja alaiseni voivat vapauttaa
minut aina vankilastasi ja päästää vapauteen johdattamaan liekkien armeijaa läpi universumin!”,
Kyil’Zhal nosti ylimielisesti päänsä ja totesi halveksivasti perään ”Olet toki voimakas, Fëanáro, mutta et
tarpeeksi voittamaan koko demoniulottuvuuden olentojen puhdasta mahtia!” Rafael vastasi tähän
vilkaisemalla pilkkaavasti ympärilleen ja näki demonien katsovan tilannetta kaukaa, pysyen silti
kunnioittavan välimatkan päässä kaksikosta. ”En usko, että täällä on ketään minut voittamaan. Tosin,
sillä ei väliä. Sinun on aika kärsi rangaistuksesi, verenpettäjä”, ja yllättäen henkiolennon kädessä oleva
sielukivi välähti ahnaasti ja Kyil’Zhal tunsi miten hänen voimansa, sielunsa ja ruumiinsa imeytyivät sen
mustiin syvyyksiin. Päästäen vielä viimeisen valittavan huudon, hänen kaikki mahtinsa kahlittiin ja
demoniruhtinas huomasi olevansa jossain pienessä tilassa, avuttomana valtaisan magian edessä.

Ar-Khamul ei ehtinyt reagoida, kun tulipallo räjähti päin hänen ruumistaan. Hän lensi kaaressa
kauemmaksi, vaatteet liekeissä ja kasvot korventuneina. Esdion, ihmispakolaisten kuningas, juoksi
paikalle auttamaan Aranhilia tämän voimakkaan demoni-ihmisen voittamisessa. Joutsenritari oli
hämmentynyt avusta, mutta tervehti vilpittömän iloisena uutta tukijaansa. Ar-Khamul taas oli vakavasti
haavoittunut pysyen silti pystyssä ja onnistui tukahduttamaan liekit magiallaan. Suurhaltialla ei ollut
kuitenkaan aikomustakaan antaa pimeyden oppipojalle aikaa tointua, vaan kävi Aranfea leimuten tämän
kimppuun. Ar-Khamul nosti riimusapelinsa, mutta oli erittäin pahasti vahingoittunut, eikä hänestä ollut
vastusta joutsenritarille. Silti hän torjui iskun toisensa perään perääntyen joka askeleella kohti palavan
rakennuksen raunioita. Samassa kuitenkin Esdion liittyi mukaan yhteenottoon ja hänen miekkansa iski
rinnakkain Aranhilin kanssa. Käyttäen magiaansa uudelleen, Ar-Khamul nosti tikarit ympärilleen ja ne
kävivät raivokkaaseen yhteisiskuun. Kuitenkin tuo taitava kaksikko iski ne yksikerrallaan maahan, tehden
ne vaarattomaksi imemällä niiden sisäisen magia pois. Ar-Khamul taas perääntyi nokkelasti hyppien
samalla viskaten pienimuotoisen salaman päin vihollisiaan hidastaakseen näiden etenemistä. Aranhil
kuitenkin laukaisi sitä päin puhtaan manapurkauksen, joiden iskeytyessä kuului ritisevä, räjähtävä ääni.
”Et pääse pakoon, Ar-Khamul, vaikka kuinka yrittäisit!” Suurhaltia huusi, samalla kun lähti juoksemaan
tämän perään Aranfea korkealla. Ärähtäen demoni-ihminen kääntyi ja otti iskun vastaan riimusapelillaan.
Aseiden lukittautuessa yhteen Esdion käytti tilaisuutta hyväkseen ja kävi raivokkaaseen hyökkäykseen.
Ar-Khamul joutui nyt puolestaan nostamaan aseensa tätä vastaan, jolloin Aranfea teki syvän viiltohaavan
keskelle tämän rintakehää ja siitä lensi mustaa verta pitkin suurhaltian haarniskaa. Päästäen
tuskanhuudon pimeyden oppipoika perääntyi jälleen kerran, torjuen samalla horjuen Esdionin
voimakkaan iskun. Demoni-ihminen käytti magiaansa ja siirtoloitsun avulla ilmestyi erään palavan
rakennuksen huipulle. ”Typerykset! Ette voi voittaa minua! Olen Kyil’Zhal Tuonelanliekin,
maailmankaikkeuden lopun oppipoika, eikä teidänlaisenne kuolevaiset voi minua voittaa! Enelya on vasta
alku tulevalle kaaokselle, kun liekkien armeija kulkee läpi ulottuvuuksien, tuhoten ne ja ottaen valtaansa.
Te ette ole mitään!” Punaiset silmät välähtivät, ja niissä näkyi sama tuomio, jonka Kyil’Zhalkin omasi.
Demoni-ihminen oli perinyt mestariltaan saman ajatusmaailman, saman mielipuolisen halun tuhota kaikki
elollinen ja hallita palavia raunioita. Ja se teki tästä entistä vaarallisemman olennon. Liekit välähtivät
hänen ympärillään ja tyhjältä taivaalta purkaantui salamia korostaen maailman tuomiota.

Kyil’Zhal oli vankina, kahlittuna sielukiven syvyyksiin. Vaikka hänen sisimmässään vallitsi pelko, vaikutti
hän ulkoisesti levolliselta. Hän luotti – tahtoi luottaa – kykyynsä selvitä kaikista tilanteista, ja nytkin pani
toivonsa Nárindon tai kenen tahansa voimakkaan demonin apuun. Rafael kuitenkin kohosi mahtavana
hänen edessään eikä kal’daka epäillyt, miten loppujen lopuksi kävisi. ”Oletko tyytyväinen uuteen kotiisi?
Suosittelen sinua tottumaan siihen, sillä tulet oleskelemaan siellä hyvin pitkään – ellet sitten loputtomiin”,
mahtiolento pilkkasi hymyillen. Kyil’Zhalin kasvot silti yllättäen pysyivät tyyninä, mutta hiljaisuus johtui
todellisuudessa tämän keskittymisestä telepatiaan. Hän otti yhteyttä Nárindoon ja uskoi saavuttavansa
hänet pian, koska oli hyvin lähellä tämän ulottuvuustasoa. Pian hän tunsikin 'ystävänsä' jo tutun mielen
ja lähetti arkkipaholaiselle kiljuen pakokauhuiset ajatuksensa selittäen hyvin nopeasti asioiden kulun.
’Nárindo! Sinun täytyy tulla luokseni! Fëanáro Nénharma on palannut, vanginnut minut sielukiven
syvyyksiin ja aikoo tuhota myös sinut ellet hoitele olemustani ulos täältä! Hän on ensimmäisellä
ulottuvuustasolla ja voit aistia hänen mahtinsa jo sinne asti. Pelasta minut täältä tai sinä saat jakaa
minun kohtaloni!’ Nárindo oli hyvin yllättynyt telepaattisesta yhteenotosta ja järkyttyi itse viestin
sisällöstä vielä enemmän, mutta vastasi siihen sitten nopeasti. ’Rafael? En voi tehdä mitään hyväksesi.
En ole tarpeeksi voimakas häntä vastaan.” Kyil’Zhal kuitenkin vastasi tähän kärkkäästi, käskien tätä
kiiruhtamaan. Yhtäkkiä yhteys katkesi, ja kal’daka huomasi olevansa vastatusten entisen jumalansa
kanssa. ”Turhaa apua toivot. Et pääse koskaan otteestani, olet aina sielukiven kahlitsemana, voimatonna.
Sinun on vain syytä tottua uuteen kotiisi, nykyiseltään voit vain pahentaa tilannetta”, koirademoni totesi
kuivasti. Vangitun kal’dakan silmät välähtivät ja tämä päästi raivokkaan vastauksen, ”Minä en täällä
kauan ajatellut viipyä, Fëanáro, sillä minut tullaan vapauttamaan – kyllä, etkä sinä voi sitä estää. Kun
vankilani on tuhoutunut, pääsen viimeistelemään tämän maailman ja demoniarmeijani avulla etsin ja
surmaan sinut kostoksi kaikesta mitä minulle olet tehnyt. Tulet kärsimään kuten minä ja tuskasi tulee
olemaan loputon!” Kyil’Zhal ei silti pystynyt arvaamaan, mihin Rafael ryhtyisi. Tämä tarttui sielukiveen, ja
naurahti. ”En usko tuon olevan mahdollista, mutta tiedä, että olet jo tehnyt virheistä suurimman”,
samalla kun koirademoni puhui he ilmestyivät takaisin Morsilmiin, sinne, missä he olivat alun perin
kamppailleetkin. Järkytyksekseen Kyil’Zhal huomasi koko satama-alueen olevan täynnä ruumiita, sekä
raadeltuja taistelijoita. Väsyneet ja uupuneet ritarit iskivät hengissä olevia demoneja maahan, jotka
kävivät selviytymisvaistojen varassa vihollisiaan vastaan. Ar-Khamulin kadottua oikeaa johtajaa näillä ei
silti ollut ja taistelu oli levinnyt hajanaisiksi yhteenotoiksi ympäri Huinëa. Se ei kuitenkaan ollut
Kyil’Zhalin sen hetkinen ongelma – vaan Rafael, jonka ympärille oli nyt kokoontunut niin suurhaltioita
kuin demoneitakin järkyttyneinä ja hämmästyneinä. Tämä katsoi heitä kaikkia ylioikoisesti ja nosti sitten
sielukiven, johon suuri kal’daka, demoniulottuvuuden herra, oli vangittu, korkealle ilmaan. ” Minä,
Fëanáro Rafael Nénharma, tuomitsen sinut, Kyil’Zhal Verenpettäjän, ikuiseen kärsimykseen ja
vankeuteen sielukiven sisällä. Olkoon tämä lopullinen rangaistuksesi petoksestasi sukuani kohtaan!”
Samassa tuo kaaosjumala Márin esine alkoi hohtaa valkoisena voimistuen hetki hetkeltä. Nyt, viimein
ymmärtäen, että kohtalo oli lopullisesti tullut, eikä toivoa pelastumisesta ollut, Kyil’Zhal huusi
rukouksensa entiselle jumalalleen epätoivo ja kauhu äänessään, ”Seis, lopeta! Pyydän, armahda minut
Fëanáro, lupaan palvella sinua loppuun asti, kunhan et tuhoa minua! Luovun jumalnimityksestäni ja
kumarran jälkeläisillesi kunnioittavasti tuhooni asti! Lähden pois Enelyasta, hylkään armeijani ja
unelmani, vannon sinulle uskollisuutta!” Mutta koirademoni ei välittänyt, totesi vain lyhyesti, ”Liian
myöhäistä.” Ja samassa, sielukivi räjähti säkenöiväksi valoksi, joka peitti taivaan, kal’dakan vankilan
sirpaleiden kiitäessä läpi ulottuvuuksien, iskeytyen kukin pyhiin rakennuksiin, mahtaviin temppeleihin, tai
maagisiin meriin. Osa sai vartijat itselleen, jotkut suojelijat, ja suurin osa noutajat. Ja loppujenlopuksi
jäljelle jäi vain yksi osa, ja siihen oli kahlittu Kyil’Zhalin ajatukset, olemuksen rippeet, sillä jokaisessa
muussa oli ollut palanen tuon ennen niin mahtavan demoniruhtinaan sielusta.

Lainaus:
Ar-Khamul näki Rafaelin, ja kuuli mestarinsa häpeälliset, viimeiset sanat. Sitten taivas räjähti
loistoon, ja demonit huusivat palavasta tuskasta. Sirpaleet lensivät läpi maailman, ottaen kukin
oman paikkansa. Ja siinä samassa lähti demoni-ihmisen ylpeys, sillä hän tiesi, että sota oli hävitty,
ja demonien epäpyhäristiretki päättynyt. Hän näki Aranhilin ja Esdionin katsovan Nénharmaa
ihmetyksen ja kunnioituksen sekaisilla katseilla, mutta hän tiesi, että mestarinsa tavoin hänkin tulisi
tuhoutumaan ellei pakenisi. Käyttäen voimansa, hän teki siirtoloitsun ja katosi mustana usvana
kauas pois.

Ziler’Erreil johti länsiosassa demonijoukkoa, joka taisteli pimentohaltioita vastaan. Heidän


vihollisensa olivat uuvuksissa, ja perääntyivät jatkuvasti. Varmana voitostaan, pimeyden olennot
kävivät hyökkäykseen. Mutta silloin taivas välähti loistoonsa ja se sokaisi demonit saaden heidät
kiljumaan järjettömästä tuskasta. Ziler’Erreil oli näiden joukossa ja näki pimentohaltioiden
kääntyneen ja käyvän heidän kimppuunsa. Epätoivon vallassa hän huitoi ilmaa kynsillään, mutta
tunsi sitten ainoastaan seipään lävistävän sydämensä.

Maer’Zkal oli pohjoisosassa taistellen hyökkääviä joutsenritareita vastaan. Nämä kamppailivat


urheasti, mutta he kaatuivat demonien ja örkkien ylivoiman edessä askel askeleelta. Maer’Zkal
riehui keskellä vihollistensa linjaa, iskien näiden väsyneet miekat maahan ja teurasti haltiat sitä
mukaan kun sai nämä kiinni. Mutta kuten muuallakin, valo ilmestyi niin nopeasti, että hän ei voinut
muuta kuin karjua tuskasta sen sokaistessa hänet ja muut pimeyden olennot. Mutta tuon tuskan
tilalle tuli pian toinen, aineellinen kipu, kun kymmenet keihäät iskeytyivät hänen ruumiinsa lävitse,
ja tuntiessaan demoniulottuvuuksien kutsuvan.

Malachai oli kävellyt läpi raunioituneen kaupungin saapuen satamiin. Siellä hän oli todistanut niin
Ar-Khamulin, Aranhilin ja Esdionin taistelua, sekä Fëanáron julistusta. Ja samaten hän näki miten
hänen herransa tuhoutui säkenöivänä räjähdyksenä ja miten valon tuottama tuska kidutti
epäkuollutta ruumistaan. Tämä mahtava sotaretki oli saanut niin häpeällisen lopun, kaupungissa,
jota hän hädin tuskin tunsi. Ja niin helposti se kaikki oli ohi. Malachai teki kuten Ar-Khamulkin,
siirtoloitsun avulla katosi raivon vallassa eikä häntä enää koskaan tavattu.

Gnabt johti örkkien pääjoukkoa surmaten yksittäisiä pimentohaltioita ja ryöstäen rakennuksia. Heitä oli
vielä yli viisituhatta, suuri lauma joka teurasti kaiken vastarinnan edestään. Mutta äkillinen valo häikäisi
heidät ja he näkivät Kyil’Zhalin kauhistuttavan tuhon. Jopa Gnabt tiesi, että sota oli hävitty, joten ryntäsi
sirpaleiden lentäessä hänen ylitseen kohti Morsilmin eteläosassa sijaitsevia pääportteja. Vastaan ei tullut
mitään vastarintaa, kaikkialla oli vain kuolleita ja haavoittuneita. Mutta uloskäynnin tullessa näkyviin,
edessä oli itse arkkienkeli Belegir, ja monta tuhatta joutsenritaria. Gnabt tunnisti kyllä vanhan
vihollisensa ja nosti nuijansa esiin. ”Hei sinä siipirikko Bel’egir, älä varmana kuvittele tukkivasi tietä
laajalla ahterillasi, me aiotaan lähteä pois täältä kuolemasta, ei tosin ilman teidän kallojanne!” Hörähtäen
hän lähti hyökkäykseen ja verenhimoinen örkkilauma seurasi perässä. Haltiat kääntyivät ja tekivät
nopean puolustuslinjan valmistautuen ottamaan pimentoväen hyökkäyksen vastaan. Belegir nosti
kätensä ja sokaiseva vasama iskeytyi päin hyökkääviä petoja. Yli sata näistä lensi ilman halki
kärventyneinä tai haavoittuneina, mutta se yhtä kaikki lannisti paljolti örkkien innostusta. Gnabt ärähti ja
karjuen lähti kohti tasannetta josta arkkienkeli heitti voimakkaita loitsuja hyökkääjien niskaan. Tämä
huomasi myös lähenevän vihollisen ja veti hopeisen miekkansa ja siipiään käyttäen lennähti kohti
peikkoa. Kummatkin aseet iskeytyivät toisiaan vasten tärähtäen ja arkkienkeli horjui peikon puhtaan
voiman ansiosta taaksepäin. Gnabt kuitenkin kävi uuteen hyökkäykseen ja Belegir joutui tekemään
parhaansa puolustautuakseen, mutta teki myös nopeita, kuolettavia pistoja, jotka saivat kömpelön
olennon tukalaan tilanteeseen. Ja monta kertaa aseet iskeytyivät toisiaan vasten, kummatkin saaden
aina välillä rajun iskun lävitse ja seuraukset olivat monia kertoja kauheat. Ja samaan aikaan alapuolella
örkit ja haltiat taistelivat keskenään ja tuo yhteenotto levisi koko eteläporttien alueelle. Kuolleet
kasaantuivat kasoiksi ja monet haavoittuivat pahasti. Kukaan ei laskenut tappoja, sillä selviytyminen oli
tärkein asia. Gnabtin ja Belegirin kaksintaistelu riehui jatkuvasti muurilla kummankin saaden vakavia
vammoja. Arkkienkeli teki nopean hypyn sivaltaen kohti peikon päätä. Tämä teki kömpelön torjunnan,
mutta vihollinen vain lennähti sen ylitse ja pisti tätä vasempaan silmään. Verta lennähti kentälle ja
suurpeikko horjui tuskasta karjuen taaksepäin. Belegir hypähti kauemmaksi katsoen tyytyväisenä
kärsivää vihollistaan ja kävi tämän kimppuun uudestaan tarkoituksena antaa armonisku. Mutta hän arvioi
Gnabtin väärin, sillä tämä ei käsittänyt, että vasemmansilmän menettäminen saattaisi ajaa tämän
suureen raivotilaan. Nousten ylös valtava olento iski sellaisella voimalla arkkienkeliä, että ainakin puolet
tämän kylkiluista naksahti poikki ja tämä lensi läpi läheisen rauniotornin. Gnabt ei välittänyt, vaan meni
tämän perään nuija heiluen, iskien kaiken vastaan tulevan maahan. Belegir näki, että näin pahasti
haavoittuneena hänellä ei ollut mahdollisuutta selvitä, joten hän kokosi itsensä ja siipiensä avulla pakeni
taivaalle samaan aikaan kun örkit pääsivät haltioiden linjan lävitse ja teurastivat näistä joka ikisen.

Taistelukentällä vallitsi hiljaisuus Rafaelin pitäessä Kyil’Zhalin viimeistä palasta käsissään. Itse
demoniruhtinas oli toivottoman sekaisessa tilassa, sillä hän oli hajonnut tuhansiksi eri sirpaleiksi ja näki
tapahtumat tuhansina eri kappaleina. Toisaalta hän näki olevansa taivaassa, kenties keskellä Nidy
Lorenia tai sitten tuntemattoman vuoren sisällä, mahdollisesti myös meressä. Mutta selvin näkymä oli
Rafaelin pilkkaavat kasvot, jotka kohosivat jossain kaukana hänen edessään. Kukaan ei liikkunut. He
näkivät vain Féanáro Rafael Nénharman, entisen vihollisensa, joka oli kuitenkin tuhonnut Enelyan
suurimman uhan, Kyil’Zhalin. Edes Aranhil ei tiennyt mitä tehdä, hän seisoi vain tapahtumien äkillisestä
käänteestä hämmästyneenä paikoillaan. ”Mutta älä luule, että jäät yksin, saat tietenkin seuraa pariksi
vuosituhanneksi”, Rafael sanoi hymähtäen, kun jostain kauempaa kuului meteliä. Satoja pimentohaltioita
juoksi kauhistuneena pakoon suurta paholaisjoukkoa, jota johti itse Nárindo Vilrath ja tämän mahtava
viikate iski jokaisen vastaan tulevan maahan. Samassa koko satama-alue syttyi toimintaan, kun demonit
kävivät joutsenritarien kimppuun. Arkkipaholainen ryntäsi pitkin raunioita iskien maahan vihollisen
toisensa perään edes vilkaisematta niihin. Hän näki jossain taaempana arkkienkeli Elyan, joka katsoi
puolisoaan syrjempää. Lentäen hän kävi tämän kimppuun viikate koholla ja maagiset sanat huulillaan.
Vastassa oli kuitenkin muinainen olento, jonka suurin ase oli tämän ikiaikainen pyhyys. Silti se ei estänyt
Nárindoa hyökkäämästä ja hänen viikatteensa iskeytyi päin seivästä, jonka Elya oli manannut
suojakseen. Isku toisensa perään hän yritti surmata vihollisensa, mutta tyyni, kuolettava ääni pysäytti
hänet. "Nárindo... tämäpäs sattui. Tarjoan sinulle samaa, mitä tarjosin nyttemmin sielukiveen suljetulle
Kyilille: palvele minua ja luovu valheellisesta nimityksestäsi ja maallinen kuolema on pahin sinua
kohtaava asia. Muussa tapauksessa saat jakaa ystäväsi kohtalon”, Rafael nyökkäsi pientä sirpaletta
käsissään, jossa avuton olemus katsoi tapahtumia ympärillään. Nárindo jäykistyi ja kääntyi hitaasti
entistä herraansa kohti. Paholaisetkin pysähtyivät, ja kääntyivät katsomaan tapahtumia. Mutta kuten
Kyil’Zhalkin, Nárindon ylpeys oli korkea ja tämän katkera vastaus hyvin kohtalokas. ”Minä olen jumala,
enkä luovu katso tarpeelliseksi luopua voimistani entisen herramme takia, joka petti meidät ja liittyi
vihollistemme puolelle.” Arkkipaholainen nosti viikatteensa ja tuijotti hiljaa Rafaelia. ”Teet sitten saman
valinnan kuin Kyil’Zhalkin. Ylpeä loppuun asti, toivottavasti pidätte toisistanne, sillä te tulette hyvin
tutuiksi toisillenne.” Ja samassa Nénharman käsissä oli toinen sielukivi, samanlainen mihin Kyil’Zhalkin oli
kahlittu. Hän nosti sen, ja Nárindo katsoi entistä herraansa sanattomana. Näkyi välähdys ja
arkkipaholaisen koko olemus, sielu ja ruumis katosivat entisen kal’dakan tapaan sielukiven sisälle. Koko
demonikansa sävähti, toiset huusivat vihasta, toiset kauhusta ja pelosta. Ja sinä päivänä valo syttyi vielä
toisen kerran, kun Nárindon sirpaleet levisivät ympäri maailmaa ja epäuskoisten paholaisten karjaisut
hukkuivat tuskaan ja kärsimykseen polttavan kirkkauden alla. Joutsenritarit eivät jääneet ihmettelemään,
vaan kävivät armotta nyt hetkellisesti avuttomien demonien kimppuun iskien näitä maahan
lukemattomia. Kal’dakojen ja paholaisten horjuvat laumat tekivät vain pientä vastarintaa, kaikki yrittivät
vain paeta pois. Aranhilin joukkojen painostaessa vain harvat silti onnistuivat siinä ja valon alkaessa
hiipua näkyi yhä vähemmän elossa olevia pimeyden olentoja. Viimeiset susidemonit kokosivat joukkonsa
ja lensivät kohti merta kadoten hyvin nopeasti näkyvistä. Rafael seisoi paikoillaan pidellen käsissään nyt
kahta pientä palasta, joissa kummassakin oli mahtidemonin olemus. Hymyillen tämä nosti ne kummatkin
ylös ja viimeisteli työnsä painamalla ne toisiaan vasten ja sulattamalla yhdeksi sirpaleeksi. ”Te tulette
varmasti nauttimaan toistenne seurasta…” mahtiolento totesi hymähtäen.

Aranhil oli ensimmäinen, joka astui Rafaelin eteen. ”Oletko sinä todella Nénharma?” tämä kysyi
epäuskoisena. Koirademoni katsoi alas tunnistaen suurhaltiakuninkaan välittömästi, lähinnä yhteisistä
taisteluistaan toisiaan vastaan. Naurahtaen mahtiolento totesi, ”Tietenkin olen. Palasin tuomaan
tasapainon tähän maailmaan ja katson jo onnistuneeni siinä hyvin”, hän nyökkäsi sirpaletta, jossa
kummankin mahtidemonin olemus oli vankina. ”Rafael… Iscaras… vaikea uskoa. Olit entinen viholliseni,
miten tulit näin meidän puolellemme?” Aranhil kysyi Aranfeaa käsissään puristaen, ilmiselvästi
järkyttyneenä tästä oudosta paljastuksesta. Rafael naurahti ja teki muutaman nopean liikkeen, jolloin
tämä alkoi hitaasti muuntautuen takaisin puolihaltia muotoonsa valoa säteillen. Demoniset kynnet
pienivät lyhyiksi kuolevaisten sormiksi ja mahtiolennon raajat ottivat sirommat muodot. Kun muutos oli
valmis, Rafael katsoi suurhaltiaa hymähtäen. ”Miksikö? Tasapainon takia. Kuten jo sanottu on, lähdin
demoniulottuvuuksista palatakseni kotiini – mutta koti on loppujen lopuksi siellä, minne tuntee
kuuluvansa. Sieluni puhdistui turmeluksesta ja tulin Iscarakseksi. Toisaalta, tahdoin kostaa myös
verenpettäjille”, hän näytti kämmenellä olevia sirpaleita. ”ja olen kostoni tehnyt.” Aranhil kuitenkin
pudisti päätään. ”Demoniportit ovat ilman Kyil’Zhalta ja Nárintoakin auki ja niistä marssii lisää vihollisia
levittämään turmiota maailmaan. Vaikka tuhosit heidän johtajansa, se ei tarkoita etteivät he voisi kulkea
tässä maassa ilman vastarintaa”, suurhaltia katsoi uupuneena ympärilleen, nähden vain raunioita.
Rafaelin katse tuntui etääntyvän. ”Kyllä… demoniportit, jotka aikanaan nostin ja joita Kyil’Zhal loi lisää.
Ne voidaan tosiaan sulkea, mutta vain tasapainon ehdoin”, hän kääntyi kohti Aranhilia. ”Tämä on sinulle
ja kansallesi raskas päätös. Jotta demoniportit voisi sulkea, on jonkin suuren hyvän uhrauduttava ja
kadottava vastineeksi pois Enelyan mantereelta. Purppuratorni symboloi tasapainoa: mutta myös se tulee
sortumaan, mikäli pimeys pääsee valloilleen. Sama koskee täten hyvyyttäkin, sillä jos tuo osapuoli tulee
niittämään liikaa kunniaa, on tasapaino tuhoutuva lopullisesti. Siispä, on säilytettävä hatara, mutta ainoa
tie, jota Arkkitehti osoittaa. Ja niin, jotta voisimme pysyä tuolla polulla, on sinun ja suurhaltioidesi
lähdettävä pois Enelyan mantereelta ja jonkin kuninkaallisen sukulinjan jäsenen uhrattava vertaa
sinetöidäkseen demonien portit.” Kaikki joutsenritarit, Aranhil mukaan lukien, hätkähtivät järkyttyneinä
noista kauhistuttavista sanoista. He eivät voineet uskoa tapahtumien saamaa muutosta. Suurhaltiat
olivat asuneet jo kauan Enelyassa ja heillä oli suuria kaupunkeja tuolla mantereella. Lähteminen olisi kuin
repisi koko elämänsä irti juuriltaan. Mutta joko selviytyminen tai tuho, valinnan varaa ei ollut. Aranhil
nosti katseensa epäröiden ja samallla vilkuillen sivuille kuin neuvoa hakien. Sitten hän suuntasi katseensa
takaisin Nénharmaan avuttomana. ”Meillä ei ole muuta mahdollisuutta. Vaikka rakastankin tätä maata,
on meidän sitä puolustettava. Me lähdemme, mutta vain jos demoniportit ovat sinetöityjä lopullisesti.
Minä suostun.” Rafael hymyili lämpimästi. ”Kuten arvelinkin. Kas, on siis aika palauttaa tasapaino tähän
maailmaan viimeisen kerran.” Ja silloin soturimaagi Aranhil iski Aranfean maahan, kutsuen ikiaikaista
ulottuvuuksien sitomisloitsua, joka mahdollistaisi kauhistuttavien porttien sulkemisen. Hänen kätensä
alkoivat hohtamaan omaa syntyperäistä valoaan, täyttäen maan hänen alapuolellaan, ja peittäen lopulta
koko ylpeän suurhaltiakuninkaan. Aranhilin voimat olivat mahtavat – suurimmat kaikkien kuolevaisten
keskuudessa – mutta tällä kertaa esille ei manattu pyhää henkeä, tai isketty salamaa vihollisten riveihin.
Ei, tällä kertaa yritettiin kahlita pahuuden alkulähteet ikuisiksi ajoiksi synnyinsijoilleen ja tuoda tasapaino
takaisin Enelyan maailmaan. Ja niin mahtava kuin joutsenritari olikin, hänen magiansa hukkui
demoniporttien kiistattoman pimeyden edessä. Mutta silloin hän tunsi miten käsi tarttui häntä olkapäästä
ja valoi Aranhiliin mittaamattomat voimamäärät, jotka olisivat helposti pystyneet tuhoamaan kokonaisen
maailman. Jalo suurhaltia kuitenkin otti ne kaikki käyttöönsä ja kohdisti uuden mahtinsa
demoniportteihin ympäri maailmaa: ja täten hän katkaisi yksitellen kaikki yhteydet Demoniulottuvuuksien
ja Enelyan kanssa, sulkien paholaisilta näiden tiet kuolevaisten maailmaan. Ja niin sidottiin Tol Ithilin
saaren raunioille ilmestynyt polku pimeyden olennoille: ja sama tapahtui myös Ránadorin ikiaikaiselle
käytävälle: eikä myöskään Berunin metsässä olevat portaalit tältä säästyneet: ja lopulta myös
rauniokaupungin sisällä oleva, Morsilmin portti, iskettiin kiinni lopullisesti. Ja niin, yksi kerrallaan, kaikki
kulkuväylät sulkeutuivat, jättäen jäljelle vain lopullisen hiljaisuuden.

Mutta kaikki olivat unohtaneet vielä yhdet olennot – vampyyrit. Kun suurhaltiat olivat valmiina viimeiselle
matkalleen, Zacharaksen johtama verdunarmeija pyyhälsi läpi raunioiden ja katujen vihollistensa
kimppuun. Näiden miekat värjäytyivät mustiksi verestä ja heidän silmänsä hehkuivat intohimosta tappaa
joka ikinen vanha vastustajansa. Joutsenritarit olivat epäjärjestyksessä ja hämillään ja joutuivat
tekemään kaikkensa puolustautuakseen. Taistelu oli katkera ja lyhyt, sillä väsyneistä ja haavoittuneista
suurhaltioista ei ollut vastusta verenhimoiselle verdunlaumalle. Nämä likosivat maahan taistellen
kuitenkin urheasti vastaan vieden ennen kuolemaansa monta surmaajaansa mukanaan. ”Unohdimme
vampyyrit!” Aranhil huudahti ja kävi kostonhimoiseen hyökkäykseen kuolevien tovereidensa vuoksi,
sivallellen Aranfealla vastaan tulevia pimeyden olentoja kahtia. ”Zacharas!” kantautui huuto jostain
kaukaa, koko taistelutantereen ylitse. Aranhil huomasi Rafaelin seisovan tyynesti ja huutavan cruentusta,
vampyyrien johtajaa kaikuvalla äänellä. Kamppailu alkoi laantua, kun henkiin jääneet joutsenritarit
perääntyivät kohti kaiken nielevää merta. Verduneiden legioonat pysähtyivät, kun hiljainen, melkein
kuulumaton lausui jotain takariveissä ja näiden joukosta astui esille mustapukuinen hahmo, jonka kasvot
olivat vakavat ja samalla tuiman karmivat. ”Rafael Nénharma, oletan?” tämä kysyi puolihaltialta
vaimeasti. Koirademoni nyökkäsi ja totesi sitten, ”Kas niin Zacharas, vaikutat neuvotteluun kykenevältä
henkilöltä, toisin kuin Kyil’Zhal ja Nárindo parat”, Rafael näytti sirpaletta, johon demoniruhtinaiden
tietoisuudet oli kahlittu. Cruentus kohotti kulmiaan yllättyneenä ja kysyi sitten hetken ajan päästä, ”Mitä
sinä haluat?” Rafael hymähti itsekseen. ”Ellet halua jakaa ystäviesi kohtaloa, sinun on suostuttava
ehtoihini: Vampyyripopulaatio on kasvanut liian suureksi ja uhkaa demoniporttien tavoin tasapainoa.
Siispä annan teille vaihtoehdon, jos haluatte välttää pimeyden tuomion. Lahjoitan teille oman öljymäisen
veren, jotta ette ole riippuvaisia sen juonnista muilta olennoilta. Samaten myös poistan teiltä kyvyn
tartuttaa uhri pelkällä puremalla: joudutte nyt juottamaan uhrille omaa elämännestettänne, tosin
menetätte siitä huomattavan määrän omaa voimaanne, jolloin seuraaja pitää valita huolella. Kas, miten
on, otatko tämän lievennyksen vampyyrikantaan, vai tahdotko tuta demonien kohtalon?” Puolihaltia
muodossa oleva koirademoni puristi sirpaleen kämmenensä sisälle ja avasi sitten, näyttäen
vertauskuvallisesti tuon tapahtuman seuraukset. Zacharas oli hetken hiljaa ja totesi sitten, ”Et jätä meille
paljon vaihtoehtoja.” Rafael hymyili. ”Sinä siis suostut?” Cruentus pysyi vaiti tuskallisen pitkän aikaa,
kunnes lopulta nyökkäsi vastaukseksi. Vampyyrien riveistä kuului äänekästä vastustelua, mutta yksi
vilkaisu vaiensi puheen. ”Olkoon sitten niin”, mahtiolento alkoi samassa loitsia hiljaisella äänellä. Verdunit
alkoivat nytkähdellä, suurimman osan kasvoista kaventuivat ja muuttuivat kauhunsekaisiksi. Jotkut
yrittivät käydä puolihaltian kimppuun, mutta veren muotoutuminen heidän kehossaan sai vampyyrit
pysähtymään. Zacharas liikahti levottomasti tuntiessaan muuttuvansa liiankin paljon. Yhtäkkiä Rafael
avasi silmänsä ja totesi sitten suorasukaisesti, ”Se on tehty. Tasapaino on säilytetty.” Hän kääntyi
cruentusta päin. ”Katso huolella, ketkä muutat vastedes. Tavatkaamme siis seuraavan kerran
paremmissa merkeissä, mutta nyt on aika teidemme erota.” Zacharas nyökkäsi mitään sanomatta ja lähti
kulkemaan pois. Levottomat verdunit tulivat epäröiden tämän perässä katsoen ihmeissään kehojaan.
Mikään maailmassa ei enää koskaan olisi ennallaan.

Rafael kääntyi Aranhilia ja tämän henkiin jääneitä sotureita päin. ”Sota on ohi, uusi aika on koittava.
Menkää Anondoriin ja lähtekää pois Enelyan mantereelta, niin tasapaino sinetöidy ja täten säilytetty.”
Aranhil nyökkäsi hitaasti. ”Mutta mitä aiot tehdä sirpaleella? Aiotko viedä sen mukanasi ulottuvuuksiin?”
suurhaltia kysyi Rafaelilta viitaten Kyil’Zhalin ja Nárindon yhteiseen vankilaan. Tämä katsoi niitä hetken
mietteissään ja pudisti päätään. ”Ei, tämän vartijaksi en jää. Mutta sinä sen sijaan saat suojella sitä
pimeydeltä koko ikäsi, kuten jatkuvat sukupolvesi. Vie se mukanasi ja pidä huoli, että demonit eivät sitä
saa: sillä jos kaikki palat kootaan ja yhdistetään, vapautuvat kummatkin, Kyil’Zhal Tuonelanliekki ja
Nárindo Vilrath”, Rafael tiputti sirpaleen Aranhilin käteen, joka katsoi hämmentyneenä sitä. Sitten hän
nyökkäsi hitaasti ja totesi viimein Nénharmalle, ”Hyvästi siis, Fëanáro Rafael Nénharma ja tekosi olen
anteeksi antanut. Voimme lähteä pois Enelyasta rauhaisin mielin tietäen, että vanha kotimme on
turvassa, eikä demonien laumat uhkaa sitä enää koskaan.” Mahtiolento naurahti, ja vastasi tähän,
”Hyvästi sitten, Aranhil Meldarionin poika. Kenties tapaamme joskus tulevaisuudessa. Mene nyt, on aika
varmistaa tasapaino tässä maailmassa.” Suurhaltiakuningas kääntyi joutsenritarien puoleen ja huudahti,
”Tulkaa mukaani. Meillä on paljon tehtävää ja Anondorissa paljon selitettävää. Valmistautukaa lähtöön.”
Ja niin kaikkosivat suurhaltioiden askeleet Enelyan pinnalta lopullisesti eikä heitä enää koskaan tavattu
sen aaltoilevalla pinnalla.

Jälkinäytös
Kun sota oli ohi, demonit pakenivat ympäri maailmaa. Vain vajaa kaksitoistatuhatta oli hengissä ja heitä
kaikkia vainottiin ankarasti. Näiden suuri tappio, joka oli ristitty kuolevaisten kesken Mustantulen
taisteluksi, oli vienyt pimeydeltä kaiken moraalisen voiman, sekä näiden suurimman mahdin. Örkit olivat
paenneet Wadrasckiin ja odottivat siellä peloissaan tuhoaan. Ja yllättävän nopeasti se tulinkin, sillä
pohjoiskääpiöiden kostohyökkäys demonisodassa menetetyn valtakuntansa takia jätti jäljelle lyhyen,
mutta katkeran yhteenoton jälkeen Gnabtin päättömän ruumiin ja savuavat rauniot. Myös kaikki pyhät
olennot kaikkosivat. Jotta tasapaino olisi pysyvä, nousivat arkkienkelit takaisin synnyinsijoilleen, jättäen
maailman oman onnensa nojaan. Demoneiden temppelit taas hävitettiin ja Zhalismin kultistit surmattiin.
Saastuneita olentoja metsästettiin jatkuvasti ja uudet valtiot alkoivat muodostua raunioiden päälle. Suuri
osa pimeyden olennoista seurasi Ar-Khamulia tämän paetessa maanalle, toivoen tämän johtavan heidät
uusiin kauhistuttaviin hirmutekoihin. Siellä he kuitenkin aloittivat Kyil’Zhalin ja Nárindon sirpaleiden
keruun yrittäen samalla avata demoniportit ja tästä muotoutui näiden elämäntehtävä. Suurhaltiat taasen
palasivat Anondoriin, laittoivat kaiken kuntoon ja lähtivät suurella laivastolla kohti Arelenin vanhaa
kotimannerta, joka tunnettiin vain legendoissa. Aranhil kuitenkin ennen matkaa teki suuren maagisen
muurin kaupunkinsa ylle, jotta kukaan ei pääsisi koskemaan sen tarumaisiin rikkauksiin. Zacharas
verduneineen katosi ympäri maailmaa perustaen linnoituksia ja selviytyen parhaansa mukaan Enelyan
muuttuneella mantereella. Demoniulottuvuuksissa oli taas alkanut sisällissota vallasta. Kukaan ei ollut
johtajana Sintholinkin kadottua isänsä perään ja endukait olivat jossain päin kuolevaisten asuinsijoja.
Liekkien armeijaa syytettiin demoniporttien sulkeutumisesta, joten se oli saanut kimppuunsa kaikki
neljännen ja kolmannen tason suurimmat pedot. Toisen tason olennot taas yrittivät saada uutta johtajaa
Vilrathien tilalle, joten he taistelivat keskenään raa’asti ja paholaisten rotukunta tuhoutui melkein
viimeistä myöten. Kenelläkään ei käynyt mielessä Kyil’Zhalin tai Nárindon sirpaleiden kokoaminen: se
jäisi Enelyassa olevien tehtäväksi. Ja niin maailma alkoi tasapainottua, sen uudelleen rakentaessaan
hitaasti itseään.

Awern seisoi sataman raunioilla yksin. Koko hänen kaupunkinsa oli tuhottu, henkiin jääneet etsivät
turvaa toisistaan. Morsilmin valtias itse silti tiesi, että häneen oli langetettu suurempi kirous kuin pelkkä
suru kuolleista tovereista. Zacharas ei ollut pelkästään iskenyt häntä maahan, vaan langettanut taudin
pimentohaltian sisimpään. Oli julman ironista, että vaikka kuningas itse oli taistellut maansa puolesta
viimeiseen asti ja surmannut satoja petomaisia vihollisiaan, juuri Awern joutuisi kärsimään eniten sen
seurauksista. Hän hymyili katkerasti, katsoen palavia raunioita ja niiden seassa lojuvia kärventyneitä
ruumiita. Mitä hyötyä oli ollut edes vaivautua puolustautua, kun lopputulos oli sama, kuin he olisivat vain
seisseet ja kohdanneet kohtalonsa. Pimentohaltia katsoi katkennutta asettaan, Nuruhuinëa. Se oli ollut
hänen turvansa taisteluissa, hyvin ystävänsä ja uskollisin toveri. Mutta sekin oli nyt poissa, niin kuin koko
hänen elämänsä. Morsilmin oli ollut taistelukenttä, ei enempää, sillä kukaan ei todellisuudessa välittänyt
sen kohtalosta. Awern vilkaisi mereen, joka oli tahraantunut mustaksi verestä. Hänen kulmahampaansa
tippuivat yksitellen maahan ja uudet, terävämmät alkoivat kasvaa niiden tilalle yliluonnollisen nopeasti.
Myös veri ei ollut enää puhtaan punaista, vaan se alkoi tummentua hetki hetkeltä. Ilme ikuiseen
katkeraan hymyyn vääntyneenä Awern katsoi vielä kerran kytevän kaupunkinsa jäänteitä ja hyppäsi
sitten mereen, antautuen sen aalloille, kadoten syvälle pinnan alapuolelle viimeiseen lepoon.

Kzel’Naga seisoi järkyttyneenä kukkulalla. Käsissään hän piteli palasta, jonka hän oli tunnistanut
välittömästi. Yksi sirpale oli jälleen löytynyt. Hän oli ollut toisaalla taistelun alkaessa Morsilmissa, mutta
ei voinut uskoa, että mitä kaikkea olisi voinut tapahtua. Kal’daka oli kuullut henkiin jääneiden demonien
kertomuksia suuresta taistelusta ja Kzelin serkun, Kyil’Zhalin, kammottavasta tappiosta Nárindon ohella.
Myös demoniportit olivat joka ikinen sulkeutuneet, samaten heidän sisäänpääsynsä kuolevaisten
maailmaan. Mutta koska nuo linkit ulottuvuuksien välillä olivat nyt poissa, eivät demonit voisi
kuolemassakaan päästä kotiinsa – kaikki tiet oli suljettu. Siispä heidän täytyisi vain selviytyä tässä
tuhoutuneessa maailmassa, missä pimeyden olentoja vainottiin ankarasti. Kzel’Naga pudisti päätään
katsoessaan taas yhtä sirpaletta. Siinä oli hänen serkkunsa palanen. Hänellä oli myös Nárindo Vilrathin
osa, mutta hän ei pitänyt sitä niinkään tärkeänä. Kal’daka puristi sirpaleen käteensä ja laittoi talteen.
Kzelin pitäisi vastedes kerätä joka ikinen löytämänsä palanen tai piiloutua jonnekin syvälle vuoren sisään.

Kyil’Zhal pysyi hiljaa miettien jatkuvasti eloonjäämissuunnitelmiaan. Nárindo oli hänen kanssaan ja
vangitut henget vaihtoivat ajatuksia keskenään aina välillä. He olivat ehkä vangittuina, mutta eivät täysin
avuttomia. Sirpaleet ympäri maailmaa olivat osia heistä ja demoniruhtinaat kykenivät lähettämään
tietynlaisia avunpyyntö maagisten värähdysten muodossa kaikille ohikulkijoille. Kaksikko pyrki auttamaan
palasten saaneita seuraajiaan toisten sellaisten luo, jotta he saisivat mahdollisimman monta koottua.
Pimeydenjumalat lupasivat, että se, joka saisi kaikki pirstaleet yhteen, palkittaisiin mahdilla josta voitiin
vain uneksia. Kyil’Zhal oli kuitenkin muissakin mietteissä. Rafael oli tuhonnut hänet ja liekkien armeijan,
mutta kahlittu susidemoni tiesi myös, että yksi virhe oli tehty. Suurin palanen, jossa sijaitsi heidän
tietoisuutensa, oli Aranhililla. Ja niin kauan kun se oli tämän hallussa, pystyi Kyil’Zhal kertomaan
kannattajilleen tämän kotimaan sijainnin ja saastuttamaan ahneimmat suurhaltiat pikkuhiljaa. Jälleen
kerran hymyillen kal’daka kutsui kuolevaisia luokseen samaan aikaan ympäri maailmaa. Hänen
kokoamiseen menisi vielä monia vuosisatoja, mutta hän pystyisi odottamaan. Sillä kun hän palaisi, koko
maailma tulisi kärsimään Kyil’Zhal Tuonelanliekin uudessa ja kauhistuttavassa ristiretkessä.
_________________
Liekit demoneiden leviävät läpi mantereiden, tuoden mukanaan surun ja tuskan, pimeyden koston.

Kirj. Kyil’Zhal Enelyan foorumilla Torstaina kesäkuun 15. päivänä 2006 kello 03:23-
03:29 liittämällä aikaisemmin kirjoitetun tekstin foorumille.
http://www.lagaakympil.net/enelya
http://www.lagaakympil.net/enelya/profile.php?mode=viewprofile&u=167